Ulos kammiosta: Loki-kahvilassa: Kurkistus Loki-kahvilan tarjontaan venemessuilla 18.-19.2

Loki-kahvilan löydät Messukeskuksen eteläisen sisäänkäynnin aulasta toisesta kerroksesta ja tunnistat kuvan ilmapalloista. 

Venemessuviikko on mennyt vauhdikkaasti ja ohjelmaa on riittänyt myös muissa merellisissä kohteissa, kuten Merikeskus Forum Marinumissa. Hiihtolomakin on monissa perheissä edessä, mutta mikäli hiihtolomaviikko ei paina päälle, niin kannattaa suunnata matkansa kohti Vene 17 Båt -messuja ja Loki-kahvilaa. Vaikka mielenkiintoista ohjelmaa on ollut koko viikon ei toinen messuviikonloppu jää jalkoihin kulttuurisessa annissaan. Ohjelma Loki-kahvilassa jos suinkin mahdollista on entistä mielenkiintoisempi tänään lauantaina ja huomenna sunnuntaina kuin viime viikonloppuna.

Loki-kahvilan ohjelmassa on luvassa lauantaina puheenvuoro amiraali Nordenskjöldin meriseikkailuista, jonka aikana amiraali Juhani Kaskeala ja tietokirjailija Raoul Johnsson käyvät läpi 1700-luvulla eläneen amiraalin tapahtumarikkaita vaiheita maailman merillä. John Nurmisen Säätiö julkaisi syksyllä kirjan Amiraali Nordenskjöldin meriseikkailut, jonka pohjalta voin sanoa, että luvassa on suolanmakuisia hetkiä Loki-kahvilan lavalla.

Kiinnostavilta vaikuttavia puheenvuoroja ovat myös Riikka Alvikin "Kuinka ruotsalainen sotalaiva päätyi Helsingin hylkypuistoksi" ja Maria Grönroosin "Pohjolan kartan kiehtova menneisyys". Unohtaa ei sovi myöskään Miina Mäen ja Hannu Lehtosen "Itämeren suojelu ja kestävä kalastus" -dialogia.

Messupäivän lopuksi keskustellaan purjehduskulttuurista nuorten ihmisten näkökulmasta ja katsotaan Viaporin Tuoppi -dokumentti, joka on erittäin antoisa ja antaa hyvän näkökulman puuvenepurjehduksen nykytilaan.

Sunnuntaina 19.2 Loki-kahvila tarjoaa erityisesti lapsille ohjelmaa. Paikalla on Suomen merimuseon Laivakoira Vellu sekä lavalla solmu ja signaalilippu -työpajoja. Ehrensvärd-seuran järjestämässä ohjelmassa kuullaan, kuinka Amiraali Fredrik Henrik Chapman suunnitteli lukuisia aluksia Viaporin saaristolaivastoon, kuten purjehdittavan ja soudettavan tykkisluupin. Chapman kertoon tykkisluuppista Dianasta ja sen meriseikkailuista lapsille. Hänen kanssaan opetellaan myös Viaporin saaristolaivaston aluksilla tarvittavia taitoja, kuten solmujen tekemistä ja lipuilla tehtäviä signaalimerkkejä. Amiraali Chapmania esittää Ingemar Raukola.

Työpajojen lisäksi luvassa on myös Majakkaseuran puheenvuoro, joka ensimmäisenä viikonloppuna oli mukaansatempaava sekä Ilkka Karttusen puheenvuoro uudesta Miehet merellä teoksesta ja vanhoista valokuvista tarinankerronnan osana 320-vuotiaan Suomen luotsilaitoksen taipaleelta.

Mainittakoon, että myös purjeita kuivataan lauantaina puheenvuorossa "Työväenpurjehdus Suomessa 1800-luvulta 1960-luvulle" kello 15.00 alkaen.

Loki-kahvila löytyy Messukeskuksen eteläisen sisäänkäynnin aulasta toisesta kerroksesta ja on avoinna koko venemessujen ajan 10.-19.2.2017. Loki-kahvilan koko viikonlopun ohjelman löydät täältä.

Ulos kammiosta: Tunnelmia Vene 17 Båt - messuilta

Yksityiskohta vuonna 1951 Turun Veneveistämöllä veistetystä 5.5m Skylark veneestä, jonka tilaaja oli maineikaan teollisuus ja purjehtija suvun vesa Gilbert von Rettigille.  

Vene 17 Båt -messut avautuivat viime perjantaina ja ehdin muiden velvollisuuksien ohessa käydä katsastamassa tapahtuman tarjontaa. Vaikka messut ovat pitkälti uusien kaupattavien tuotteiden esittelyä varten, löytyy näytteilleasettajien joukosta paljon mielenkiintoisia kohteita, myös merihistoriallisesta ja -kulttuurisesta näkökulmasta. Ohessa muutamia tunnelmakuvia viikonlopun ajalta. Kuvia löytyy piakkoin myös Purjeita kuivaamassa Instagramista.

Ensimmäisen viikonlopun aikana ohjelmaa oli runsaasti. Mahogany Yachting Societyn osastolla jaettiin uudet klassikkotodistukset sekä kutsuttiin yhdistyksen uudeksi kunniajäseneksi suomalaisen puuvenekulttuurin edistäjä, tietokirjailija ja Puuvene-lehden päätoimittaja Yrjö Klippi. Hän piti nimityksensä jälkeen myös mielenkiintoisen esitelmän Purjehduksen merkityksestä satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle. Toinen kiinnostusta herättänyt esitelmä oli Ruotsin tuotteliaimman venesuunnittelijan John Lindblomin esitelmä isänsä Jarl Lindblomin suunnittelemista veneistä.

Yksityiskohta Kansanvene FIN-149 Tuzzista, joka oli käynyt läpi mittavan kunnostustyön.

John Nurmisen Säätiön Loki-kahvilassa oli ohjelmaa läpi viikonlopun, jonka aikana lauteilla kävivät oman alansa parhaimmat asiantuntija ja merkkimiehet. Perjantaina Harry ”Hjallis” Harkimo kävi kertomassa purjehduskokemuksistaan maailmanmerillä, sekä kertoi miksi lähti julkkisten kanssa purjehtimaan Atlantin yli viime tammikuussa ja tekemään Atlantin yli -seikkailurealityohjelmaa. Televisio-ohjelma tarjosi purjehtijalegendalle mahdollisuuden purjehtija poikansa Joel Harkimon kanssa valtamerellä ja näin toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja lupauksen pojalleen.

Harry "Hjallis" Harkimo kertoo Loki-kahvilan lavalla purjehduskokemuksistaan maailman meriltä. Taustalla Swan s/y Belmontin pienoismalli.

Saman puheenvuoron aikana paljastettiin myös uutinen, jonka mukaan s/y Belmont valjastetaan kuluvana vuonna työhön Itämeren puolesta. Veneen omistava Venevuokraamo Jahti Oy lahjoittaa 10% juhlavuoden tuotoistaan John Nurmisen Säätiön Puhdas Itämeri –hankkeille. Samalla Venevuokraamo Jahti Oy:n toimitusjohtaja Joakim Hildén haastoi mukaan kaikki suomalaiset yritykset mukaan talkoisiin Itämeren puolesta.

Venevuokraamo Jahti Oy:n toimitusjohtaja Joakim Hildén kertoo Swan 51 s/y Belmontin tulevasta juhlavuodesta ja yhteistyöstä John Nurmisen Säätiön kanssa.

Hän kertoi, että ”Puhdas meri ja saaristo on meille kaikille purjehtijoille hyvin tärkeä. Vakuutuimme John Nurmisen Säätiön Puhdas Itämeri -hankkeiden konkreettisista tuloksista sekä pitkän ajan toimintasuunnitelmasta ja päätimme siksi lahjoittaa tähän työhön. Tavoitteenamme on samalla kasvattaa tietoisuutta Itämeren tilasta ja suojelumahdollisuuksista sekä haastaa muut organisaatiot ja merenkulkijat mukaan talkoisiin puhtaan Itämeren puolesta.”

Uutisesta ilahtunut säätiön asiamies Annamari Arrakoski-Engardt totesi puheenvuorossaan, että: ”s/y Belmont on upea keulakuva Itämeren suojelutyölle. Olemme todella ilahtuneita siitä, että työmme koetaan merkitykselliseksi ja että juhlavuoden tuotoista lahjoitetaan näin huomattava osa Itämeren suojeluun.”

Lahjoituksen tavoitteena on puhdistaa sinilevästä Helsingin Katajanokalta Turun Aurajokeen kulkevaa reittiä vastaava pinta-ala merta. Tukea Itämerelle voidaan pitää merkittävänä avauksena yrityssponsoroinnin saralla.

Eero Ehanti kertoo Kronprins Gustav Adolfin tykin konservoinnista ja merestä nostetun kirkonkellon kohtalosta. 

Hyviä ja varsin ajankohtaisia esityksiä Loki-kahvilassa olivat myös Eero Ehantin Merestä museoon: Kronprins Gustav Adolfin tykin konservointi, Marjo T. Nurmisen ja Annamari Arrakoski-Engardtin Mitä vanhat kartat kertovat Itämerestä, Jarmo Saarisen Presidentin veneet sekä Meri hädässä – vieläkö ehdimme pelastaa Itämeren?, jossa Marjukka Porvari, Seppo Knuuttila ja Markku Ollikainen pohtiva Itämeren suojelun ajankohtaisia kysymyksiä ja mahdollisuuksia vastaten myös yleisön visaisiin kysymyksiin. Mielenkiintoista oli kuulla myös Suomen Majakkaseuran kuulumisia Märketin majakkasaarelta.

Tuleva viikko on täynnä ohjelmaa, joten kannattaa käydä paikan päällä, jos merikulttuuri kiinnostaa. Jo tänään on luvassa kertomuksia puuveneistä. Loki-kahvilan lavalla äänessä on venemestari toisensa perään, kun kuulemme vuoroin Suomen puuvenekeskuksen toiminnasta, elävästä puuveneperinteestä sekä museojäänmurtaja Tarmon ja sen pelastusveneiden määräaikaistelakoinnista.

Loki-kahvila löytyy Messukeskuksen eteläisen sisäänkäynnin aulasta. Kahvila on avoinna koko venemessujen ajan 10.-19.2.2017. Kun katseesi osuu kuvan ilmapalloon, olet perillä.

Maanantain ohjelma Loki-kahvilan lavalla on seuraavanlainen:

Klo 12.00-12.30 ”Jäänmurtaja Tarmon telakointi” – Juha Puustinen: Suomen merimuseo Suomen merimuseon vene- ja laivamestari Juha Puustinen kertoo museolaiva Tarmon kunnostuksesta Suomenlinnassa.

Klo 13.00-13.15 ”Suomen puuvenekeskuksen toimintaa”: Suomen puuvenekeskus Suomalaista puuveneperinnettä vaaliva Suomen puuvenekeskus esittelee toimintaansa. Kotkan Kantasatamassa sijaitseva Puuvenekeskus on veneveistämön lisäksi merellinen matkakohde, sillä se pitää työaikoina ovet auki myös aiheesta kiinnostuneelle yleisölle.

Klo 14.00-14.30 ”Jäänmurtaja Tarmon telakointi” – Juha Puustinen: Suomen merimuseo Suomen merimuseon vene- ja laivamestari Juha Puustinen kertoo museolaiva Tarmon kunnostuksesta Suomenlinnassa.

Klo 16.30-17.30 ”Navigoi seikkailujen saaristoon” – Päivi Rosqvist & Henrik Jansson, Metsähallitus: Maailman hienoimmaksi kuvailtu saaristomme tarjoaa veneilijälle löytöretken niin luontoon kuin kulttuuriinkin. Suomi 100 -juhlavuonna kannattaa navigoida kiehtoville historiakohteille (mm Vallisaari, Jussarö, Örö, Katanpää, Isokari), joissa juhlistamme itsenäisyyttämme Luonnon päivien teemalla.

Klo 17.30-17.45 ”Suomen puuvenekeskuksen toimintaa” – Suomen puuvenekeskus: Suomalaista puuveneperinnettä vaaliva Suomen puuvenekeskus esittelee toimintaansa. Kotkan Kantasatamassa sijaitseva Puuvenekeskus on veneveistämön lisäksi merellinen matkakohde, sillä se pitää työaikoina ovet auki myös aiheesta kiinnostuneelle yleisölle.

Klo 18.00-18.30 ”Elävä puuveneperinne ja Unesco” – Leena Marsio, Museovirasto & venemestari Erkki Lönnqvist: Leena Marsio Museovirastosta kertoo, miten Unescon tasolla pyritään tekemään näkyväksi puuveneisiin liittyvää elävää kulttuuriperintöä. Mukana keskustelemassa pitkän linjan veneenveiston opettaja, venemestari Erkki Lönnqvist.

Loki-kahvilan ohjelman koko viikolle löytyy tästä ja Messukeskuksen muuhun ohjelmaan voi tutustua tästä. Lokin-kahvilan ohjelmaa voi seurata ajoittain myös Live-feedinä Facebookin puolella.

Mahogany Yachtin Societyn osastolla riitti kiinnostuneita. Kultaranta-veneet aiheuttivat ansaittua kiinnostusta.

Yksityiskohta Telva-veneestä Nissen perämoottorimuseon osastolla, joka löytyy MYS:n osaston yhteydestä.

Kultaranta-veneen ahteri.

Kirjoja John Nurmisen Säätiön osastolla messuhallien puolella.

Vene 17 Båt -messuilla oli esillä myös vanhempaa moottorivenekalustoa, joka tuntui kiinnostavan erityisesti pienempiä messukävijöitä.

Yksityiskohta salonkivene Gretestä, joka on esillä Classic Boat Center Peter Granströmin osastolla. 

Poimintoja internetin ihmeellisestä maailmasta: Uudenkaupungin museon purjehduskuvia

Kaksi miestä saaren rannassa. Purjeveneen kannella toinen miehistä tarkastaa haulikkoaan, toinen soittaa haitaria suvisessa saaristossa. Seurue on saapunut rantaan valkoisella pienellä purjeveneellä, jonka purjeet kuivumassa. Vene on arkistotietojen mukaan Paavo Suojasen (ase kädessä oleva mies). Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, 1910 - 1920, Suojanen Paavo,
Pavén Emil, CC BY-ND 4.0.

Olen aikaisemmin täällä blogin puolella julkaissut kirjoituksen Purjehdusurheilu ja metsästys lyövät kättä. Lähdemateriaalina ja kuvituksena käytin Uudenkaupungin museon kuvamateriaalia. Nyt vuorossa olisi tunnelmakuvia samaisen museon valokuva-arkistosta lopuillaan olevan purjehduskauden kunniaksi.

Edellä mainittu seurue poseeraa kameralle sankemmalla joukolla. Käsissä eväskoreja ja juomatonkka. Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, CC BY-ND 4.0.

Miesseurue veneessä koiran kanssa. Seurueessa ilmeisesti samoja henkilöitä, kuin blogikirjoituksessa Purjehdusurheilu ja metsästys lyövät kättä. Noin 1900-luvun alku. Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, CC BY-ND 4.0.

Purjeveneitä Uudenkaupungin saaristossa 1920-luvulla Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, ajoittamaton Aalto Vilppu, reprokuvaaja Reprokuvattu vuonna 1984, alkuperäinen kuva on otettu 1920-luvun alkupuolella. CC BY-ND 4.0.

Kuusi purjevenettä kiinni kalliorannassa, mahdollisesti Pietarinkarilla Uudenkaupungin edustalla. Kuvassa on teksti: Kutteria Purjehdusseuran kilpailusta 7 p. syysk. 1919. Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, CC BY-ND 4.0.

Useita purjeveneitä purjehtimassa saaristossa. Kuva on todennäköisesti Uudenkaupungin purjehdusseuran järjestämistä kilpailuista 25.8.1906. Taustalla Pietarinkari, jossa sijaitsee Purjehdusseuran paviljonki. Kuva: Ugin museon valokuvakokoelma, CC BY-ND 4.0.

Ulos kammiosta: Tunnelmia Vene Båt - messuilta

Moottorivene Ahdin ahteri Mys ry:n osastolla

Vene Båt -messut avautuivat eilen illalla yleisölle. Vaikka messut ovat pitkälti uusien kaupattavien tuotteiden esittelyä varten, löytyy näytteilleasettajien joukosta paljon mielenkiintoisia kohteita, myös merihistoriallisesta näkökulmasta. Ohessa muutamia tunnelmakuvia perjantailta. Kuvia myös Purjeita kuivaamassa Instagramissa. Tänään luvassa on rutkasti ohjelmaa, joka taatusti kiinnostaa kaikkia blogin ystäviä.

Mahogany Yachting Societyn osastolla jaetaan tänään uudet klassikkotodistukset ja pidetään paneelikeskustelu Int 5.5m Skylarkin kunnostuksesta. Seminaaritiloissa järjestetään Suomen purjehdus ja veneily ry:n #Venda Sailing Symposium, jonka ohjelmassa on varsin meritoituneita puhujia ja purjehtijoita. Saman aikaisesti hylyt ja hylkysukellus puhuttavat Hylkysukellus 2016 Wreck -seminaarissa kello 11.00 alkaen. Molemmat seminaarit lienevät loppuunvarattuja, mutta ensimainitusta yhteenveto blogin puolella myöhemmin. Peruutuspaikkoja kannattaa tiedustella juuri ennen seminaarien alkua.

Merikorttien kertomaa John Nurmisen säätiön merikarttanäyttely Lasigalleriassa

Marino Mustangin uusiotuotannossa olevan Mustang-tuulilasiveneen yksityiskohta

Mahogany Yachting Society ry:n mainio messuosasto

Puinen pikaliippari perämoottorimuseon osastolla

Köning perämoottorin yksityiskohta perämoottorimuseon osastolla

Ulos kammiosta: Kuu kiurusta kesään: Kurkistus Vene 16 Båt -messujen tarjontaan.

5.5m Skylark-venettä kunnostetaan Forum Marinumin tiloissa Turussa. Kuva: Maija Joro/Forum Marinum

Puisia veneitä rakastavat ovat monena vuonna suunnanneet messumatkansa Mahogany Yachting Societyn osastolle, jossa vuosien varrella on ollut esillä varsin komeita pursia. Viime vuonna näytteillä oli mm. 5m-luokan Why Not. Tänä vuonna yhdistyksen messuständillä on esillä monien kaunokaisten lisäksi yksi varsin mielenkiintoinen pursi: 5.5m Skylark.

Skylark on alunperin vuonna 1951 Gilbert von Rettigille Turun Veneveistämöllä veistetty 5.5m-luokan kilpapursi. Aikalaiset kuvasivat Skylarkia klassisen kauniiksi veneeksi ja on muotoilultaan varsin perinteinen. Skylark on lähes 10,5 metriä pitkä ja sen linjoissa huomio kiinnittyy pitkään peränylitykseen.

Vene on yksi viimeisistä, vuonna 1954 toimintansa lopettaneen maineikkaan veistämön rakentamista purjeveneistä. Skylarkin on piirtänyt Turun veneveistämön pääsuunnittelijana 1930- ja 1940-luvuilla toiminut Jarl Lindblom. Hän oli suunnitellut veneitä Rettigin perheelle aikaisemmin, muun muassa Hans von Rettigin joolin Clipper sekä 5m-kilpavene Mariannen.

Kertomuksen mukaan veneen nimeksi valikoitui Skylark aikaisempien purjehdusretkien perusteella, joilla Gilbert von Rettigillä oli tapana tapailla sävelmää ”Skylark” viihdyttääkseen miehistöä ja kohottaakseen tunnelmaan. Kyseisen kappaleen ovat vuosien varrella levyttäneet monet maineikkaat jazz-laulajat ja artistit: Bing Crosby, Ella Fitzgerald, Aretha Franklin, Sonny Rollins, Dexter Gordon, Paul Desmond vain muutamia luetellakseni. Sanaan skylark voidaan liittää myös adjektiivit kujeileva ja leikkisä. Venettä veistettäessä tuleva kilpamiehistö Gilbert von Rettigin, Rolf Nylund ja Ulf Bergring kävivät katsomassa töiden edistymistä säännöllisesti veistämön tiloissa. Pakostakin mieleeni juolahtaa, että ystävykset ovat saattaneet sanailla veneen nähtyään vanhan lorun mukaisesti: "Kuu kiurusta kesään..."

Veneen vaiheet ovat monipolviset ja sen historiaan mahtuu monta maineikasta purjehdusseuraa ja omistajaa, kovia kilpailuja sekä olympiakarsintoja. Skylark on purjehtinut sekä Suomen, että Ruotsin lippujen alla. Vuosien varrella vene oli päässyt varsin huonoon kuntoon, kunnes se vaiherikkaan tapahtumasarjan jälkeen päätyi takaisin Suomeen ja Turkuun kunnostettavaksi.

Skylarkin kunnostusprojekti käynnistyi, kun veneen nykyinen omistaja Hans von Rettig sai kuulla Skylarkin olevan myynnissä Ruotsissa. Kunnostushankkeen lähtökohtana on ollut palauttaa vene mahdollisimman lähelle alkuperäistä asuaan. Skylarkia tuotaessa Turkuun, oli edessä täydellinen peruskorjaus. Vene oli huonossa kunnossa ja se oli seissyt rannalle parisenkymmentä vuotta. Kunnostustyö on ollut haasteellista, mutta paljon on onnistuttu säästämään alkuperäistä. Haasteellisin osuus on ollut veneen alkuperäisten muotojen hahmottaminen, koska veneen toinen omistaja Robert Jansson lyhensi veneen perää 60 senttiä 1950-luvun puolivälissä. Alkuperäisestä peräpeilistä ei ole säilynyt piirustusta ja perän jatkaminen alkuperäiseen mittaansa on tehty vertailemalla säilyneitä muita piirustuksia ja vanhoja valokuvia.

Veneen kunnostus on tapahtunut Merikeskus Forum Marinumin tiloissa ja siitä on vastannut veneveistäjä Juha Suorsa. Hankkeessa on ollut mukana myös Åbo Akademin merihistorian laitos, jonka kokoelmista löytyi veneen alkuperäisiä piirustuksia. Aikalaisaineistoa ja konsultaatiota on saatu veneen suunnitelleen Jarl Lindblomin pojalta John Lindblomilta, joka isänsä tavoin työskentelee venesuunnittelijana.

Kunnostustyön on määrä valmistua kesällä 2016, jonka jälkeen vene lasketaan vesille. Nykyinen omistaja on halunnut, että vene linkittyisi kotiseuransa Airisto Segelsällskapin toimintaan esimerkiksi koulutuskäytössä. Tarkoituksena on, että seuran juniorit voivat osallistua Skylarkilla klassikkoveneiden kilpailuihin tulevina kesinä. Talvella Skylark telakoidaan alkuperäiselle rakennuspaikalleen Turun veneveistämölle.

Veneen historiasta ja kunnostuksesta on tekeillä kirja, jonka kirjoittaa tietokirjailija ja klassikkoveneiden historian asiantuntija Pirkka Leino. Hanke tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden dokumentoida mittava kunnostushanke sen ensimmäisistä hetkistä alkaen. Kirjan ulkoasusta ja hankkeen graafisesta ilmeestä vastaa Juha Lökström.

Skylark ja muut puiset kaunottaret löytyvät MYS ry:n messuosastolta 7c20. Skylarkkia koskevat historiatiedot ja teksti pohjautuvat Pirkka Leinon messuosastolle laatimaan materiaaliin.

Skylark purjehtii ensimmäisenä kesänä vuonna 1951 pallokkaan vetäessä kevyessä tuulessa. Kuva: John Lindblom/Jarl Lindblom

Postia Manner-Euroopasta: Le Requin – Une légende, d'hier à aujourd'hui

Pienen hiljaiselon jälkeen on hyvä aloittaa kirjoittaminen kertomalla pienestä yllätyksestä, joka odotti minua tänään postilaatikossa. Posti oli Ranskasta asti kiikuttanut minulle kirjan nimeltä Le Requin – Une légende, d'hier à aujourd'hui. Teos on kertomus Hai-veneen historiasta Ranskassa.

Yllätys oli mieluinen, sillä olin odottanut kirjaa sen ilmestymisestä saakka. Olin innokas näkemään ensimmäisen ulkomaisen teoksen, jonka tekemiseen olin osallistunut. Oma työpanokseni teoksen julkaisun kannalta oli hyvin minimaalinen, mutta huhut kirjan muusta sisällöstä olivat niin kutkuttavia, että en ollut pysyä nahoissani.

Le Requin -historia julkaistiin Ranskassa joulun alla järjestettävien Pariisin venemessujen yhteydessä. Kirja sisältää 200 kuvitettua sivua tekstin kera ja nimensä mukaisesti se kertoo Hai-veneluokan historian Ranskassa näihin päiviin saakka. Kooltaan kirja on 260*260 mm. Teos on kirjoitettu ranskaksi ja näin ollen teos vaatii lukijaltaan hieman kielitaitoa. Sen lukemisen voi ottaa myös haasteena kehittää omaa kielitaitoaan. Ottaen huomioon, että kirja on runsaasti kuvitettu, ei luku-urakka ole kohtuuton.

L'Association Française de Propriétaires de Requin -yhdistyksen julkaisema ja Philippe Petit-Jeanin ja Olivier Charmetin kirjoittama kirja on ranskalaisen purjehdushistorian lisäksi mielenkiintoinen avaus suomalaisesta purjehdushistoriasta ulkomailla. Harvalla suomalaisella veneluokalla on yhtä mielenkiintoinen tarina maailman merillä. Mikäli kiinnostuit teoksesta ja haluat hankkia sen, sitä voi tiedustella itselleen olemalla yhteydessä Philippe Petit-Jeaniin ph.petit-jean (ät) wanadoo.fr . Palaan kirjan sisältöön myöhemmin siinä vaiheessa, kun olen sen lukenut auttavalla kouluranskallani.

L'AFPR:n sivut löytyvät tästä.

Kirjan kuvitusta: L-75 Hawaij lähdössä kohti kilparataa Airistolla. Kuva: Kaija Ekholmin perhealbumi.

Mitä tein tänään? – Projektitutkijan arkipäivää: NPS:n kiertopalkintojen inventointia

Presidentti Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittaman Tasavallan presidentin -kiertopalkinnon emaloitu Suomen vaakuna. Palkinnon toisella puolella on kuvattu Suomen valtiolippu vaakunoineen.

Naantalin Purjehdusseura ry. järjestää lauantaina 28.11.2015 Joulumetsä-tapahtuman Lammasluodossa yhdessä alueen Lionsien, partiolippukunta Naantalin Sinisten ja Naantalin Seudun Meripelastajat ry:n kanssa. Tarkoituksena on, että NPS:n toimistolla on samaan aikaan mikropopup-näyttely, jossa esitellään seuran satavuotista historiaa.

Näyttelyn järjestäminen tarjosi hyvän mahdollisuuden inventoida seuran omaisuutta. Tulevan historiateoksen lähteet eivät koostu ainoastaan teksti- tai kuvalähteistä, vaan purjehdusseurojen vanhat esineet toimivat myös materiaalina historiankirjoitukselle.

Kuten monilla muillakin pursiseuroilla, myös Naantalin Purjehdusseuralla on aikojen saatossa ollut merkittävä määrä kiertopalkintoja. Niiden kaiverrukset kertovat, kuka kukin on Suomen purjehdushistoriassa. Olen käsitellyt palkintojen tematiikkaa useammassa artikkelissa, joten en mene tässä kirjoituksessa sen syvemmälle trofeiden problematiikkaan.

Näyttelyä rakentaessani kävin läpi seuralla olemassa olevat kiertopalkinnot ja muut arvoesineet. Huomattavaa oli, että suurin osa palkinnoista oli varsin nuoria seuran ikään nähden. Tämä herätti kysymyksiä. Minne olivat päätyneet kuuluisat presidentien kiertopalkinnot sekä Naantali-pokaali?

Aikanaan kiertopalkinnot jakautuivat kahteen eri kategoriaan, ainaisesti kiertäviin ja kolmella tai viidellä voitolla omaksi saataviin pokaaleihin. Tämän lisäksi purjehduskilpailuissa saattoi olla varsin komeita pokaaleja, jotka sai regatan voitolla heti omakseen. Ensimmäiseksi mainittua kategoriaa edustavat esimerkiksi tavoiteltu America's Cup ja suomalainen lähes yhtä vanha Sinebrychoff-pokaali. Molempien tarkoituksena on edistää kilpapurjehdusta ja veneenrakennustaitoa.

Naantalin palkinnot lukeutuvat lähes poikkeuksetta jälkimmäiseen kategoriaan ja niiden tarkoituksena oli herättää mielenkiintoa itse purjehduskilpailuja kohtaan purjehtijoiden piirissä. Monista pokaaleista tulikin hyvin tavoiteltuja. Hieman säännöistä riippuen pokaalin sai kun sama vene tai miehistö oli voittanut pokaalin kolme tai viisi kertaa. Usein pokaalien voittaminen osoittautui työksi ja tuskaksi. Osa 1900-luvun alussa kiertäneistä palkinnoista ovat jääneet kiertämään edelleen. Monista palkinnoista kehkeytyi jopa suuria seurojen välisiä riitoja, joissa protestikäsittelyt venyivät monivuotisiksi prosesseiksi.

Pienen etsinnän ja muutaman innokkaan NPS:läisen avustuksella löysimme muutamia vanhoja kiertopalkintoja, jotka olivat turvassa varmemmassa säilössä. Mukana olivat mm. ennestään allekirjoittaneelle tuntematon tasavallan presidentti Risto Rytin -kiertopalkinto ja kuuluisa Naantalin maapallo. Muutamalla puhelinsoitolla sain selville myös Urho Kekkosen kiertopalkinnon sijainnin, mutta edelleen jossain kaapinperällä kateissa olivat Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittama ensimmäinen tasavallan presidentin -kiertopalkinto sekä Naantali-pokaali vuodelta 1915 (Sic!).

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen lahjoitti Naantalin Purjehdusseuralle uuden kiertopalkinnon 29.7.1961. Luovutus tapahtui Kultarannassa pidetyn vastaanoton yhteydessä. Kuvassa: Martin Likitalo (vasemmalla), Urho Kekkonen, Leif Karlsson, Olavi Näsänen ja Tauno Viljanen. Kuva: NPS/Raimo Likitalon arkisto. 

Asiakirjojen ja vuosikertomusten perusteella kakskakkonen Defyr olisi voittanut molemmat palkinnot vuonna 1938. Defyr oli ollut aikanaan Åbo Segelklubbin rekisterissä, jonka jälkeen sen omistajahistoria on tiedossa vaihtelevasti. Mielessäni en pidätellyt suuria toiveita palkintojen löytymiselle, koska ÅSK oli lopetettu ja yhdistetty Airisto Segelsällkapiin 1970-luvun puolessa välissä ja aikaa oli kulunut jo tovin palkintojen päätymisestä Defyr-konsortion haltuun.

Onnea oli kuitenkin matkassa, sillä keskustellessani Airisto Segelsällkapin kommodori Markus Blomqvistin kanssa kuulin, että palkinto olivat ASS:n hallussa. Samalla selvisi, että myös Naantali-pokaali olisi heillä. Kuvan nähtyäni olin jo varma löydöstä. Ainoastaan Naantali-pokaalin jalustaa ei ollut kuvasta, mutta vaakunasta ei voinut erehtyä.

Airisto Segelsällskapin haltuun päätyneitä kieropalkintoja vasemmalta oikealle: AWS-Pokal 1899, Nådendals Pokalen, Republikens Pokal, AWS Damernas pokal ja Aura-pokalen. Kuva: Airisto Segelsällskap/MB

Hain pokaalit eilen mikropopup-näyttelyä varten ja luvassa oli vielä suurempi yllätys: Naantali-pokaalin jalusta oli löytynyt. Yhdessä hopeaisen koristeosan kanssa palkinto oli täsmälleen alkuperäisen luonnoksen mukainen. Mustaksi maalattu puinen jalusta oli täynnä kaiverrettuja laattoja, joissa vilisi legendaaristen veneiden nimiä. Palkinnon olivat vuosien varrella voittaneet Defyr, Manito, Kismet, Lempo, Kyllikki (Sic!), Gunn... Palkinto oli päätynyt vuosien varrella niin ASS:n, TPS:n, NPS:n, ÅSK:n, SPS:n, NSS:n haltuun.

Palkinnot ja muuta NPS:n historiaa on nähtävissä huomenna 28.11.2015 Naantalin Lammasluodossa klo 10–15 Naantalin Purjehdusseuran toimistolla. Jos joku blogin lukijoista tietää vielä enemmän NPS:n liikkeelle laskemista kiertopalkinnoista, olisin asiasta kiinnostunut. Esimerkiksi Mauno Koiviston lahjoittaman kiertopalkinnon olinpaikkaa ei tiedetä. Lisäksi alla olevan kuvan kiertopalkintojen kaikkia nimiä ja sijainteja ei tunneta. Lisätiedot ja yhteydenotot voi tehdä sähköpostilla osoitteeseen etu.sukunimi@utu.fi .

Naantalin Purjehdusseuran kommodori C. G. Holmberg kuvassa kiertopalkintojen kanssa. Ainoastaan Naantalin maapallo on tunnistettu. Laitimmaisena oikealla saattaa olla Naantalin pokaalin myöhemmin teetetty kopio. C. G. Holmberg toimi NPS:n kommodorina 1941–1950.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto luovuttaa uuden kiertopalkinnon Naantalin Purjehdusseuran hallitukselle Kultarannassa. Presidenttiä kättelemässä NPS:n kommodori Olli Vahtera (kommdorina vuodet 1983–1989). Kuva: NPS/Jukka Viljanen.

Presidentti Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittaman Tasavallan presidentin -kiertopalkinnon kääntöpuoli, jossa emaloitu Suomen valtiolippu vaakunoineen. 

Purjehdus elokuvissa: Meren kasvojen edessä – 1926

Kuvakaappaus Elonetin sivuilta löytyvästä katkelmasta.

Internet alkaa olemaan pullollaan mitä mielenkiintoisimpia valokuvia purjehdusurheilun menneisyydestä. Filmipätkiä ja elokuvia on muutamia. Enimmäkseen liikkuvat otokset ovat ulkomailta, mutta onneksi varhaisia filmejä on säilynyt myös Suomesta. Pääosin tuotokset ovat dokumentaarisia otoksia, kuten Ylen elävästä arkistosta löytyvät katkelmat, mutta myös fiktiivisiä elokuvia on olemassa.

Yksi ensimmäisistä lienee Teuvo Purjon ohjaama kauhuelementtejä sisältävä mykkädraama Meren kasvojen edessä vuodelta 1926. Elokuva perustuu Arvid Mörnen romaaniin Inför havets anlete vuodelta 1921. Elokuvan ensi-ilta oli 31. lokakuuta 1926 Helsingissä Capitol-teatterissa. Meren kasvojen edessä oli aikanaan suosittu elokuva ja sitä esitettiin myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Elokuva oli myös ensimmäinen Oy Komedia Filmi Ab:n julkaisema elokuva.

Meren kasvojen edessä -elokuvassa purjehdusretkellä olevat ylioppilaat Kristoffer (Urho Seppälä), Pentti (Kaarlo Kytö) ja Lasse (Ilmari Unho) ankkuroivat veneensä pahamaineisen Hylkysaaren edustalle. Saarta verhoaa mysteeri ja pitkään vaiettu salaisuus. Tarina alkaa avautua, kun nuorukaiset vierailevat kylmäkiskoisen Hylkysaaren Paulin (Axel Slangus) ja hänen tyttärensä Henrikan (Heidi Blåfield-Korhonen) talossa.  Hylkysaareen arvoitus ei jätä Kristofferia rauhaan, joten nuorukainen päättää jäädä kesäksi selvittämään sen pitkään vaiettuja tapahtumia.

Purjehtijat saapuvat Hylkysaaren valkamaan. Kuvakaappaus Elonetin sivuilta löytyvästä kakelmasta.

Erityisen hienoksi elokuvan tekee sen autenttiset purjehduskohtaukset ja saariston maisemat. Mielenkiintoista on, että nuoret miehet nauttivat saariston helmassa railakkaasti alkoholia vaikka elokuvan tekoaikana oli voimassa kieltolaki. Alkoholin nauttiminen 1920-luvulla ei ollut kuitenkaan tavatonta purjehtijapiireissä, kuten olen aiemmassa blogikirjoituksessani "Pala purjehdushistoriaa: "Kyll kaffe o…" kirjoittanut. Voiko elokuvan juopottelukohtauksia pitää kannanottona kieltolain puolesta tai vastaan, jää jokaisen katsojan tehtäväksi arvioida.

Elokuvan säilyminen jälkipolville on pieni ihme, sillä ainuttakaan kokonaista esityskopiota ei ollut säilynyt. Nyttemmin elokuvasta on restauroitu uusi kopio, jonka pohjana käytettiin useampaa lähtömateriaalia. Koska elokuvan alkuperäiskäsikirjoitusta ei ollut säilynyt, eikä alkuperäismateriaali ollut aikajärjestyksessä, käytettiin kopion tekemisessä hyväksi Mörnen romaania. Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa vuonna 2014 toteutetun restauroinnin tuloksena elokuvasta on olemassa huippulaatuinen digitoitu esityskappale.

Elokuvasta löytyy katkelma ja kuvia Elonetin sivuilta. Lisätietoa elokuvasta löytyy ohessa olevista lähteistä.

Blogikirjoituksen lähteenä on käytetty seuraavia sivustoja:

Meren kasvojen edessä (1926) – Elonet kansallisfilmografia

Meren kasvojen edessä (1926) – Kavi, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

Meren kasvojen edessä – Mykkäelokuvasivusto

Meren kasvojen edessä – Wikipedia

Nuoret ylioppilaat nauttivat lasillisen elvyttävää virvoiketta. Kuvakaappaus Elonetin sivuilta löytyvästä katkelmasta. 

Vapaa-ajanpurjehduksen historiaa painotuotteina: Omalla kurssilla – Turun Työväen Pursiseuran toiminta ja tavoitteet ennen toista maailmansotaa.

Viime viikon torstaina 19.11. julkaistiin Työväentutkimus 2015 -vuosikirja. Kirjan teemana on naisten työ, mutta se sisältää myös yhden allekirjoittaneen kirjoittaman artikkelin otsikolla: Omalla kurssilla – Turun Työväen Pursiseuran toiminta ja tavoitteet ennen toista maailmansotaa.

Nimensä mukaisesti artikkeli syventyy Turun Työväen Purjehdusseuran historiaan, mutta mukana kulkevat myös Helsingin Työväen Pursiseura sekä muut maamme neljä ennen toista maailmansotaa perustettua työväenpursiseuraa.

Purjehdusurheilun saapuessa Suomeen ensimmäiset pursiseurat olivat parhaimmin toimeentulevan yhteiskuntaluokan toimintaympäristöä. Vasta 1800-luvun loppupuolella purjehdus levisi myös keskiluokan pariin. Suurin osa seuroista oli edelleen vakavaraisimman kaupunkiporvariston perustamia, mutta joukossa oli myös suomen- ja ruotsinkielisen keskiluokan perustamia pursiseuroja. Taustastaan huolimatta ne toimivat yhteistyössä vanhempien seurojen kanssa ja haastoivat ensimmäiset pursiseurat vaikutusvallasta ja kunniasta niiden omalla toimintakentällä. Poikkeuksena voidaan kuitenkin pitää Turun Työväen Pursiseuraa, joka perustettiin jo vuonna 1896 nimellä Turun Työväen Yhdistyksen Urheilu ja Pursiseura. Se oli aidosti sosialistinen työväenurheiluseura, vaikka sen harjoittama laji oli näennäisesti yläluokkainen ja tausta ristiriidassa yleisten mielikuvien kanssa.

Asetelma on kiinnostava. Miten työväentaustainen urheiluseura kykeni toimimaan porvarillisessa toimintaympäristössä ja millaisia merkityksiä sen toiminnalle annettiin? Pyrin löytämään tähän kiehtovaan ongelmaan vastauksia artikkelissani.

Vuosikirjassa on artikkelini lisäksi paljon muutakin luettavaa. Varsinaisia kirjan teeman sitoutuvia artikkeleja ovat Merja Minkkisen artikkeli sosiaalidemokraattisten naisten julkaisemista lehdistä ja Kirsi-Maria Hytösen artikkeli sota-ajan naisten työstä.

Teos sisältää myös tiivistelmiä edellisenä lukuvuonna 2014–2015 pro gradu -tutkielmansa valmiiksi saaneiden opiskelijoiden töistä. Vuosikirjassa on myös laaja kirja-arvio-osasto vuoden uutuusteoksista. Arvioitavana on työväenliikkeen ja työn historiaa käsitteleviä teoksia, ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin paneutuvia tutkimuksia ja puheenvuoroja, muistelmia – yhteensä yli 40 teosta. 

Työväentutkimus-vuosikirja on Työväenperinne – Arbetartradition ry:n kustantama ja työväen perinnelaitosten (Kansan Arkisto, Työväenliikkeen kirjasto, Työväen Arkisto, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Työväenmuseo Werstas ja Työväenperinne – Arbetartradition ry) julkaisema tieteellinen aikakauskirja. Tänä syksynä se ilmestyy 128-sivuisena ja ensi kertaa nelivärisenä. Kirja on mahdollista hankkia painettuna eri työväen perinnelaitoksista ja se ilmestyy verkossa kesällä 2016.

Kurkistus kirjaan: Marjo T. Nurmisen Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan historiaa

Marjo T. Nurminen; Juha Nurminen (toim.) Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan historiaa. John Nurmisen säätiö, 2015. 352 sivua.

Sain tänään käsiini John Nurmisen säätiön uusimman julkaisun Maailma piirtyy kartalle – Tuhat vuotta maailmankartan historiaa. Kirja on Marjo T. Nurmisen viisivuotisen kirjoittamistyön tulos ja kolmaskymmenes John Nurmisen Säätiön kustantama kirja. Siihen kulminoituu myös kirjan päätoimittaja Juha Nurmisen, John Nurmisen Säätiön hallituksen puheenjohtajan, elämänikäinen karttaharrastus. 

Kirjoitan kirjasta laajemman katsauksen jahka ehdin, mutta jo nyt on varmaa, että iltalukemiseksi en kirjaa ota. Vaarana on yöunien menettäminen. Kuten aikanaan kirjoitin John Nurmisen säätiön julkaisemasta ja Seppo Laurellin kirjoittamasta kirjasta Valo merellä – Suomen majakat 1753 - 1906, myös Maailma piirtyy kartalle -teos on melkoinen järkäle, eikä suotta. Se sisältää huomattavan määrän karttoja ja kuvitus on ennennäkemättömän laaja. Kirja esittelee laajasti suomen kaksi merkittävintä karttakokoelmaa: Kansalliskirjaston A. E. Nordenskiöldin kokoelman ja Juha Nurmisen maailmankarttakokoelman.

Kirjan kirjoittaja Marjo T. Nurminen tunnetaan aikaisemmasta kirjastaan Tiedon tyttäret – Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen, joka on ensimmäinen suomenkielinen laaja yleisteos naisten oppineisuuden historiasta. Teos palkittiin vuonna 2008 Tieto-Finlandialla, joten odotukset ovat olleet korkealla uuden teoksen tiimoilla.

Arkeologina ja tiedetoimittajana tunnettu Marjo T. Nurminen aloitti kirjaan liittyvän tutkimustyön noin viisi vuotta sitten ja on siitä lähtien omistautunut karttatutkimukselle ja teoksen kirjoittamiselle. Suurimmat ja merkittävimmät varhaisten karttojen kokoelmat Euroopassa löytyvät Lontoon The British Librarysta, Pariisin Bibliotheque Nationale de Francesta ja Vatikaanin Biblioteca Apostolica Vaticanasta. Työ on ollut laaja ja sen huomaa kirjaa selaillessa.

Kirjaa ei lue päivässä tai edes kahdessa. Sen parissa vierähtää varmasti viikko jos toinen. Tekstin lisäksi kirjan sivuilla on lukuisia karttoja, joita kannattaa pysähtyä tarkastelemaan. Kirjan painotyö ja taitto on laadukasta. Jo ensi silmäyksellä kirjaan voin sanoa, että jokaisen karttoista kiinnostuneen kannattaa se itselleen hankkia. Kirja on Suomen ja koko maailman, mittakaavassa merkittävä teos.

Kirjan englanninkielinen laitos The Mapmakers’ World – A Cultural History of the European World Map julkaistiin jo viime viikolla Lontoossa Royal Geographical Societyssa, mutta tänään teosta juhlittiin Suomessa. Kuvia teoksen englanninkielisen laitoksen julkaisutilaisuudesta löytyy säätiön Facebook -sivuilta.

Lisää kirjasta, sen tekijästä ja Suomen toisesta merkittävästä karttakokoelmasta löytyy YLE:n, HS:n ja John Nurmisen säätiön omilta sivuilta.

Pala purjehdushistoriaa: "Kyll kaffe o...

Kuvakaappaus Ahti-lehdestä vuodelta 1930, Rauman Purjehdusseura. Seurue on päätynyt viettämään kaffe tai gonjakki -taukoa saariston helmaan Rauman lähettyvillä.

Eilen jaoin kuvan, jossa omalaatuisesti tiivistyi brittiläinen purjehdushuumori. Tänään vastaan tuli taas vanha tuttu kuva, joka hymyilyttää aina. Rauman giel yhditettynä purjehdushuumoriin ei voi olla vetämättä hymyä korviin asti.

Tarkkaavaisimmat tosin huomaavat, että kuva on kieltolain ajalta. Asetus alkoholipitoisten aineiden valmistuksesta, maahantuonnista, myynnistä, kuljetuksesta ja varastossapidosta kumottiin vasta  5. huhtikuuta 1932 voimaan astuneella uudella väkivoimalailla. Joten gonjakin nauttiminen on ollut kiellettyä kuvanottohetkellä, ja vaikka kuva olisi otettu ennen kieltolain säätämistä kuvan ja tekstin julkaisemista voi pitää kannanottona vallitsevista olosuhteista valtakunnassa.

Kuvaa vasten on mielenkiintoista pohtia purjehdusseurojen suhtautumista alkoholiin kieltolain aikana. Pursiseurat tunnettiin vieraanvaraisina ja ilmapiiriä pidettiin hyvin lämpimänä sekä länsimaisena kaupunkien seurapiireissä. Perinteet olivat arvossaan ja venekunnan kaikkia miehistönjäseniä kohdeltiin arvovieraina. Oman pursiseuran, kaupungin ja veneiden kunniasta sekä tavoitteista pidettiin huolta.

Juhlat seurahuoneistolla saattoivat yltyä varsin riehakkaiksi, ja vaikka vuoteen 1932 oli voimassa edellä mainittu kieltolaki, alkoholin estoitta nauttiminen ei ollut tavatonta. Ulkopuolisilta suljetut klubitilat mahdollistivat suhteellisen vapaan käytöksen ja näistä kosteista illoista on harvemmin välittynyt tietoa seurojen historiikkien kautta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Purjehtijoilla oli hyvin läheiset suhteet joko ruotsalaisiin purjehtijoihin, joiden kautta käsiin saatiin hienoja alkoholijuomia, tai saaristolaisiin ja virolaisiin, jotka salakuljettivat alkoholia Suomeen. Professori Yrjö Kaukiainen on esittänyt, että veneettömien jäsenten, niin kutsuttujen verantapurjehtijoiden, suuri määrä 1920-luvulla olisi johtunut edellä mainitusta seikasta.

Alkoholin käyttöä ei kuitenkaan aina katsottu hyvällä ja sääntöjen rikkojia rangaistiin, mikäli he olivat olleet häiriöksi seuran tukikohdassa tai muuten aiheuttaneet pahennusta ja siten langettaneet varjon seuran maineen ylle. Suhtautuminen alkoholiin oli koko kieltolain aikana muutenkin hyvin kaksijakoinen.

Ylemmän yhteiskuntaluokan piirissä suhtautuminen oli vapaampaa ja esimerkiksi Airisto Segelsällskapin leikkimielisissä kilpailuissa Pikku-Pukin ympäri oli palkintoina jopa punssipulloja. Vaikka Åbo Segelklubin alkuperäinen emäyhdistys Arbetets Vänners i Åbo piti raittiuskahvilaa Ruissalon Yleisen käytävän yhteydessä ja wrightiläisen työväenliikkeen ideologiaan kuului vahvana alkoholismin kitkeminen työväestön keskuudesta, ei se estänyt pursiseuran jäseniä käyttämästä alkoholia – etenkään kun ulkopuolisia ei ollut paikalla.

Perinteiset tavat elivät hyvin vahvana taustasta riippumatta. Turun Työväen Pursiseuran piirissä suhde alkoholiin oli tiukinta kuten yleensäkin työväenliikkeen piirissä, millä vanhastaan oli luja side raittiusliikkeeseen. Tämä ei kuitenkaan estänyt jäsenistöä käyttäytymästä railakkaasti seuran saarella. Yksittäisten seuralaisten ylilyönneistä, huonosta käytöksestä ja viinapirun aiheuttamasta murheesta huolimatta seurojen tukikohdat olivat paikkoja, jonne mentiin viihtymään ja tapaamaan kanssapurjehtijoita.

Kaffea ja gonjakkia olkaa hyvä!

Kirjoitus perustuu allekirjoittaneen sivuainetutkielmaan: ”Vast’edes on huolehdittava siitä, että säilytämme tämän kunnia-aseman” – Turun alueen pursiseurojen toiminta ja diskurssit 1917–1939, Turun yliopisto, 2014.

Mitä luin tänään: Arto Terosen ja Jouko Vuolteen Urana olympiakisat – Peter Tallbergin tuulinen elämä.

Teronen, Arto ja Jouko Vuolle: Urana olympiakisat – Peter Tallbergin tuulinen elämä. Kirjapaja, 2014. 206 sivua.

Pitkän linjan urheilutoimittajat Arto Teronen ja Jouko Vuolle julkaisivat Peter Tallbergin elämäkerran loppuvuodesta 2014 puoli vuotta ennen hänen menehtymistään syöpään. Teosta tehdessään kaksikko ei ollut tästä vielä tietoinen, mutta kirjan sivuilla taistelu syöpää vastaan nousee esiin yhtenä kamppailuna elämän varrella, osana Tallbergin henkistä testamenttia purjehduksen, perheyrityksen ja olympialiikkeen parissa.

Urana olympiakisat -teos keskittyy kolmeen näkökulmaan: Tallbergin purjehdukseen, liike-elämään ja urheiluvaikuttamiseen. Elämä oli tapahtumarikas, kuten kirjan kustantaja summaa: ”Tallbergin elämä ei ollut tuulista ainoastaan purjehtijana, vaan myös muussa elämässä hän on joutunut kokemaan sekä myötä että vastatuulia, oli kysymys sitten perheyrityksen liikejohdosta tai paikoista suomalaisen urheiluelämän päättävissä elimissä.” Moni asia on tullut vastaan Tallbergille sattumalta, mutta mikään ei ilmaiseksi.

Veljekset ja isä Tallberg Tokion olympialaisissa vuonna 1964. Purjehduksien välissä Henrik puunasi venettä ja Peter "piilotteli" proteesiaan maissa veneen puolella. – Kirjan kuvitusta

Teos ei tarjoa suuria yllätyksiä tai paljastuksia olympialiikkeestä ja voi siten olla pettymys niille, jotka kaipaisivat tarkempaa tietoa Salt Lake Cityn talviolympiakisoihin kytkeytyneestä KOK:n lahjusskandaalista. Toisaalta kirja näkökulmastaan käsin tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen KOK:n historiaan ja Tallbergin perhe-elämään ja ajatuksiin omasta elämästä ja purjehduksesta.

Laajemman arvostelun kirjasta voi lukea syksyllä ilmestyvästä Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirjasta 2015. Vuosikirja sisältää myös allekirjoittaneen vertaisarvioidun artikkelin Herrojen huvista koko kansan iloksi – Purjehdusurheilun organisoitumisen vuosina 1856–1961. Seuran vuosikirjaa on saatavissa Urheilumuseosta (Helsinki), Hiihtomuseo (Lahti), hyvin varustetuista kirjakaupoista (mm. Tiedekirja, Helsinki) sekä useamman niteen erikoistarjouksena suoraan seuralta sen ilmestyttyä.

"Mustaan puuroonkin" kyllästyy – Peter Tallberg nauttimassa merillistä lounasta veneen kannella. Lounastauko veneessä ei saa menoa haitata. – Kirjan kuvitusta.

Kuvia meiltä ja maailmalta

Kuten jo muutamat lukijat ovat huomanneet, Purjeita kuivaamassa -blogi löytyy nyt myös Pinterest-palvelusta. Pinterestistä löytyy tulvaisuudessa blogikirjoituksiin temaattisesti liittyviä kuvia, jolloin ne muodostavat digitaalisen näyttelyn. Palvelun sivuilta löytyy myös purjehdukseen liittyviä muita kuvia, joista ei ole vielä kirjoitettu.

Pinterestiin on jo nyt koottu muutamia kokonaisuuksia, joita voi käydä katsomassa. Erityisinä herkkupaloina mainittakoon kuvat John F. Kenedystä pursien kansilla ja upeat otokset purjehtijalegenda Virginie Hériotista. Kokoelmat eivät ole valmiita ja ne täydentyvätkin vähä vähältä uusien kuvien tullessa vastaan.

Purjeita kuivaamassa löytyy Pinterestistä osoitteesta: http://www.pinterest.com/Kuivatpurjeet/

Purjehdusurheilu ja metsästys lyövät kättä

Eugen Ellménin purjevene Viola-niminen purjevene saaren rannassa mukanaan viiden (tai oletettavasti kuuden) miehen metsästysseurue koirineen. Huomaa purjeveneen rullattu etupurje. Kuva: Uudenkaupungin museo, 1900–1929.

Syksy tekee tuloaan ja sen myötä alkaa myös metsästyskausi. Elokuun puolella alkoi sorsastus ja eilen jäniksen metsästys. Selaillessani Finna-tietokantaa vastaani tuli mielenkiintoisia kuvia Uudenkaupungin museon kuvakokoelmasta. Neljän kuvan sarjassa miehet ovat lähteneet metsästysretkelle Uudenkaupungin saaristossa purjeveneellä. Kuvissa tulee hyvin ilmi, miten molemmat harrastukset nivoituivat yhteen ja niihin liittyvät yhdistykset saivat alkunsa. Molempien juuret löytyvät 1800-luvun alusta, vaikka yhdistystoiminta alkoi vasta 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Itämeren pohjoiset ja rosoiset rannikot saarineen ja luotoineen tarjosivat hyvät mahdollisuudet purjehduksen harrastamiseen Suomessa ja Pohjoismaissa jo ennen harrastajien organisoitumista pursiseuroiksi. Ensimmäiset rekisteröidyt avonaiset huviveneet eivät, juuri eronneet pitkään käytössä olleista saaristolaisveneistä, almågebåteista joilla kalastusta ja yhteydenpitoa saariston ja mantereen välillä oli harjoitettu. Monet näistä veneistä olivat kuljettaneet omistajiaan kalastus-, metsästys-, ja muille huviretkille saaristoon jo vuosia ennen yhdistystoiminnan alkua. Näistä ajoista on kuitenkin jäänyt vain satunnaisia viitteitä kirjeisiin sekä sanomalehtien mielipide- ja ilmoituspalstoille. (Kujanen 1997, 226–227; Kaukiainen 2003a, 15; Kaira 2014, 1.) Ennen näitä kuvia en ollut nähnyt kuvamateriaalia kyseisistä retkistä ja vaikka oheiset kuvat ovat vasta 1900-luvun puolelta on mielenkiintoista havaita, että venemallissa on viitteitä vielä saaristolaispursiin, vaikka se selvästi on tehty jo vapaa-ajantoimintaa varten.

Metsästysseurue jossain päin Uudenkaupungin saaristoa. Kuvaan on otettu koirat sekä aseet. Ilmeisesti metsästys on aluillaan sillä riistaa ei kuvasta löydy. Ilma on jo verrattain viileä sillä osalla seurueesta on enemmän vaatteita päällä, kuin kesäisen purjehdusvaatetus tunnuksineen. Kuvassa Eugen Ellmén, Herman Winter, Omar Ertman ja Werner Levison. Kuva: Uudenkaupungin museo,1900–1929.

Temaattisesti molemmat lajit purjehdus ja metsästys ovat herrasmiesurheilun, sportin ilmentymiä. Molempien tavat ja käytänteet kumpuavat yläluokkaisesta kulttuurista ja Euroopan hoveista. Vapaa-ajan purjehduksen ja metsästyksen perussisältö ja -arvot alkoivat muodostua 1800-luvun aikana. Siinä missä purjehdus osuu yhteen merenkulun ammattimaistumisen kanssa, osuu metsästyksen muuttuminen harrastuksessa yhteen sen vaihtuessa pääelinkeinosta sivutuloksi. Viimeistään 1800-luvulla metsästys nousi yläluokan suosituksi vapaa-ajanviettotavaksi ja metsästys sai uudenlaisen aseman herrasväen virkistyksenä. (Partanen Jouni 2011, 17; Kaira 2014, 1.)

Purjehdus ja metsästys yhdistysten perustaminen osuu samaan ajankohtaan ja näin ollen molempien organisoituminen oli osa yleistä modernin joukkojärjestäytymisen syntyä. Ensimmäinen purjehdusseura perustettiin Poriin vuonna 1856 ja ensimmäinen metsästysseura Finska Jaktförening sai alkunsa vuonna 1865. Pursi- ja metsästysseuroilla perustettiin nousevan urheiluaatteen pohjalle ja tärkeää oli oikeianlaisen lähestymistavan ja hengen omaksuminen. (Partanen Jouni 2011, 17–18. Kaira 2014, 1–2.)

Molemmilla oli myös osuutensa osansa uutta nousevaa modernia yhteiskuntaa. Molempien lajien yhdistyksiä voidaan pitää välittäjäorganisaatioina, jotka toimivat kansalaisten ja viranomaisten välikätenä. Pursiseurat kontrolloivat veneiden rekisteröintiä ja metsästysseurat metsästyslupia. Molempien lajien yhdistyksiin kuuluminen oli kunnia-asia ja niiden jäsenyys tuotiin esiin koristeellisilla jäsentodistuksilla ja sertifikaateilla,  joilla koristeltiin säätyläis- ja porvarikotien seiniä. On myös huomattava, että siinä missä ensimmäiset metsästysseurat perustettiin tuomaan järjestystä epäselviin metsästysoloihin, oli ensimmäisen purjehdusseurojen tarkoituksena organisoida sekavaa kilpailutoimintaa. (Alapuro ja Stenius 1989,  23–27; Kaira 2014. 2–3.)

Metsästysseurue poseraa valokuvaajalle Uudenkaupungin saaristossa. Kuvan keskelle on asetettu nk. vaarinkaljapullo, jonka sisältöä voimme vain arvuutella. Mukana ovat olleet ainakin Carstensen, Helmer Winter, Sigur Stenroos, Herman Winter, Axel Blom, Hugo Malmlund ja Hannes Vilkki. Kuva: Uudenkaupungin museo, 1900–1929.

Lopulta metsästystä ja purjehdusta harrastettiin varmasti sen tuoman ilon vuoksi. Varhaisissa kuvissa välittyykin vapautuneisuus kaupungin tiukasta etiketistä ja kuvien henkilöt ovat monesti rentoutuneita. Kuvien kompositiot poikkeavatkin jonkin verran virallisista kuvista ja on oletettavaa, että ne on tarkoitettu yksityiseen käyttöön, muistoiksi iloisista ja mukavista retkistä saaristoon.

Herrojen ilmeistä päätellen metsästysretki on onnistunut. Hymyä ei ole tarvinnut maanitella esiin vanhoiltakaan herroilta. Metsästäjien parhaat ystävät ovat päässeet kuvassa paraatipaikalle. Miehet vasemalta alkaen Molander, Omar Ertman, Eugen Ellmén, Nils Jörgensen ja Herman Winter sekä Diana-koira. Ellménin oikealla puolella on ilmeisesti saaliiksi saatuja riistaeläimiä, joista yhden pää on näkyvissä. Kuva: Uudenkaupungin museo, 1900–1929.