Merellä: Juhani Ahon Tyven meri

Juhani Ahon Tyven Meri -lastukokoelman kansi vuodelta 1912.

Viime blokikirjoituksesta on vierähtänyt jo kotvasen ja vilkaisemalla edellisen sen lokitietoja voi huomata, että viimeksi olen päivittänyt sivua toukokuun puolessa välissä. Aivan toimettomana en ole ollut, mutta tärkein syy hiljaiseloon on ollut kuluva purjehduskausi. Kesän aikana olen viettänyt mahdollisimman vähän aikaa päätteen edessä ja mahdollisimman runsaasti aikaa meren äärellä. Toisaalta myös Naantalin Purjehdusseuran tuleva satavuotishistoria on ottanut aikaa ja se alkaa vähitellen olla hyvissä kantimissa.

Vaikka purjehduskausi vielä jatkuu, täytyy innokkaimman purjehtijan palata välillä sorvin ääreen. Kameran muistikorttia tyhjentäessä oli mukava huomata, että kesä ja sen purjehdukset tuottivat melkoisen määrän kuvamateriaalia sekä seikkailuja mielenkiintoisissa kohteissa, joista tuonnempana ennen seuraavaa purjehduskautta.

Purjehduskesä 2016 oli varsin vaiherikas ja sen purjehduksille mahtui niin myrskyä kuin tyyntä. Kumpaistakin meren olotilaa voi luonnehtia purjehtijalle paradoksaaliseksi sillä, molemmissa tapauksissa matkanteko saattaa vaikeutua, mutta toisaalta taas kumpikin meren olotila tarjoaa positiivisia kokemuksia. Keskellä tyventä purjehtija voi katsella lintujen leikkiä ja paikallaan pysyviä pilviä ulapan yllä, kun taas myrskyllä hän voi hakea turvaa miellyttävästä luonnonsatamasta ja ihailla meren raivoa.

Nykypurjehtijalle meren olotilojen ääripäät eivät sinänsä tuota suuria ongelmia, koska apumoottorin turvin voi tyynellä edetä kohti määränpäätä ja toisaalta taas myrskyn kanssa pärjää selvällä järjellä. Huomattavaa on, että vielä toisen maailmansodan jälkeen apumoottorit olivat harvinaisia ja jos sellainen löytyi, saattoi polttoaineen hankinta olla kortin varassa. Tyvenen tai myrskyn pito saattoi aiemmin venyä usean päivän koettelemukseksi, jolloin ruokavarat saattoivat huveta lähes olemattomiin.

Yksi huveista tuolloin oli tarinoiden kertominen ja ääneen lukeminen. Ymmärrettävistä syistä matkakirjasto oli varsin rajallinen, mutta yleensä sitäkin laadukkaampi. Lyhyet kansantarinat ja kertomukset olivat varsin suosittuja ja ne opittiin hyvin nopeasti ulkoa.

Oman veneeni kirjastoon kuuluu sekalainen joukko romaaneja, solmukirjoja ja muita merenkulkuun liittyviä oppaita, mutta yksi teoksista tai oikeastaan teossarjoista on ylitse muiden. Kesäkirjaston parhaimmistoon kuuluu Juhani Ahon lastut, jotka nykyisin löytyvät sähköisessä muodossa. Lastuja lukiessa ajatukset virtaavat kauas pois arkipäivästä ja saa kesän tuntumaan entistä lämpöisemmältä.

Lastut ovat muodoltaan pääasiassa lyhyitä novelleja, jotka ovat kuin henkäys menneestä. Vuonna 1891 ilmestyneessä ensimmäisessä Lastujen nimellä kulkevassa kokoelmasta Lastuja – Kertomuksia ja kuvauksia kirjailija itse kuvailee kehittämäänsä novellityyppiä seuraavasti:

 ”Puusta asetta vuoleksiessa lennähtelee puusepältä lastuja hänen työhuoneensa permannolle. Yksi ne lakaisee ovesta ulos, toinen nakkaa lieteen palamaan, kolmas heittää lapsille leikkikaluiksi. Tämmöiset kirjaniekan kynäelmät ovat lastuja nekin. Kun ei niitä aina henno tuleenkaan työntää, niin jättää ne niiden poimittavaksi, jotka siitä kenties ovat huvitetut. Nämä ”lastuni” tässä tarjotaan sen näköisinä, jommoiseksi ne itsestään, kirjoituspöydältä pudotessaan ovat siihen paikkaansa käkertyneet”. (Aho, Juhani; Lastuja: Kertomuksia ja kuvauksia 1891, WSOY)

Mitä ilmeisemmin Aho ei itse lastuista niin perustanut, kuten lainauksesta käy ilmi, mutta tästä huolimatta ne ovat olleet lukioiden suosiossa ja vuosien varrella lastuja-kokoelmista on otettu useita painoksia. Kaikkiaan kokoelmia ilmestyi kahdeksan vuosien 1891–1921 välillä.

Oma suosikkini Juhani Ahon lastuista on ehdottomasti Purjeita kuivaamassa, mutta kirjailijalta on ilmestynyt myös lastu nimeltä Tyven meri, joka sopii erityisen hyvin viime kesän tematiikkaan ja vaihteleviin sääolosuhteisiin.

Tyven meri -lastussa Juhani Aho kuvailee suhdettaan mereen ja sen olotiloihin. Hän kertoo, kuinka ihailee merta sen painiessa siskonsa myrskyn kanssa ja kun aallot iskevät kallioita vasten nostattaen vaahtoavan kuohupään taivaan korkeuksiin on Aho vaikuttunut. Hän ihailee myrskyävää merta, mutta ei rakasta sitä kuin rauhaista, tyventä merta.

Vaikka tyven meri purjehtijalle saattaa olla painajainen useamman tuulettoman päivän jälkeen, en voi kuin ihailla, kuinka Aho on rakentanut kuvauksensa rauhan tyyssijasta. Lastun viimeisen kahden kappaleen sanaleikki on erittäin hieno ja hakee vertaistaan merikuvauksissa. On kuin Aho kirjoittaisi jostain aivan muusta:

 ”Tyven, verkalleen mainehtiva meri, joka ei muserra, ei uhkaa, ei pelota, vaan joka rakastaa omiaan, liekuttaa lapsiaan ja niitä tuudittaa kaikki revityt ja riitaiset, kaikki jotka toisianne vihaatte ja vainootte, kaikki kierot mietteet ja turhat puuhat ja aherrukset — miksi ette tule tänne!

 Täällä̈ olisi teidänkin hyvä̈ olla. Rakentakaa tänne majanne, te, niinkuin minäkin. Ei muu maksa vaivaa, sillä kaikki muuhan on turhuus ja hengen vaiva.” (Aho, Juhani: Tyven meri 1912, toinen painos, WSOY)

Nykyisin Ahon tuotanto löytyy hyvin kansalliskirjaston klassikkokirjastosta, jonne linkki löytyy tästä. Toivotan kaikille blogin lukijoille hyviä syyspurjehduksia ja lukuhetkiä lastujen parissa.

Eräs toinen suomalainen kirjailija tyvenessä säässä kalastamassa. Kuva: SLS: Zacharias Topelius metar i roddbåt på Alörsfjärden 1890. slsa801_37

Minna Canth ja purjehdus: Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa?

Tänään 19.3 vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Minna Canth oli 1800-luvulla elänyt kirjailija, joka tunnetaan erityisesti naisasiakysymyksen ja köyhien aseman keskustelun avaajana. Kirjailijana hän raivasi tietä suomalaisen tasa-arvoisen kansalaisyhteiskunnan syntymiselle. Parhaiten hänet tunnetaan näytelmistään Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Kovan onnen lapsia, Sylvi ja Papin perhe, mutta harva muistaa, että Canth sivusi tuotannossaan välillisesti myös purjehdusta kirjoituksessa Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaan kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa? Kirjoitus ilmestyi Uuden Kuvalehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1891.

Minna Canthin tarina on pisteliäs vastakirjoitus Juhani Ahon Purjeita kuivaamassa lastulle. Se leikittelee  ajatuksella, mitä tapahtui sinä aikana kun miehet olivat salaa pujahtaneet purjehduksen paheelliseen maailmaan ja kaupungin iloihin.

Juhani Ahon Purjeita kuivaamassa lastu julkaistiin vuonna 1891 osana ensimmäistä Lastuja-kokoelmaa, mutta se oli julkaistu jo tätä ennen sanomalehdessä, kuten huomattava osa hänen lastuistaan. Purjeita kuivaamassa kertoo kahdesta naimisissa olevasta miehestä, jotka haikailevat purjehtimaan ja pois perheidyllistä ainakin hetkeksi. Vaikka kertomus on varsin kevyt ja humoristinen, voi sen takaa löytää heijastumia yhteiskunnan tilasta sekä naisten ja miesten välisestä vastakkainasettelusta niin urheilun kuin elämänkin piirissä. Lastusta käy hyvin ilmi, ettei purjehtimista ajateltu naisten harrastukseksi vielä 1800-luvun lopulla. Kuvaavaa on, että Aho vuodatti tuntojaan lastuun seuraavasti:

"Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä >>äärettömästi>> rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme. Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella, kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos emme heti kohta lakanneet, niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia miesten pienistä passioneista."

Ja pian hän jatkaa: "Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin."

Lastun edetessä käy ilmi, että miehet vaimojensa huomaamatta livahtavat salaa veneelle taskut täynnä  tulitikkuja ja tupakkaa suunnaten matkansa kohti järven selkää ja kaupunkia. Vaikka seuraavana päivänä miehet saapuvat kotirantaan soutaen ja katuvina pistää Minna Canth vastakirjoituksessaan paremmaksi: Naisilla on sillä aikaa ollut oma "viaton" seikkailunsa. Minna Canthin vastakirjoituksen Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa? voi kokonaisuudessaan lukea Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen kautta.

Nykyisin purjehtiminen on tasa-arvoistunut ja esimerkkeinä tästä voidaan pitää Suomen  naisten menestystä Lontoon olympiavesillä vuonna 2012 ja kansainvälisen naisjoukkueen osallistumista Volvo Ocean Race -maailmanympäripurjehduskilpailuun. Esimerkeistä huolimatta laji on vielä kovin miesvoittoinen, mutta tulevaisuus on varmasti tasa-arvoisempi.

Purjeita kuivaamassa

"Jos olisimme itseltämme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa rantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdellä työntäisyllä oli se purren kupeella."


- Juhani Aho: Purjeita kuivaamassa