Naantalin Purjehdusseura 100 vuotta: Saaristolaisvenekilpailut Naantalissa 5.8.2017

Saaristolaisveneitä Naantalin satamassa autonomian aikana. Kaupunkilaiset ja ympäristön saariston asukkaat vuokrasivat mielellään veneitään kylpylävieraille huvipurjehduksille ennen Naantalin Purjehdusseuran perustamista vuonna 1917. Ensimmäiset huvipurjehdukseen käytettyt veneet olivat saaristolaisten vanhoja veneitä ja vasta 1870-luvulta lähtien rakennettiin varta vasten kilpa- ja vapaa-ajanpurjehdukseen suunniteltuja pursia. Kuva: Noin 1890, R. Hjelt, Museovirasto Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0.

Naantalin Purjehdusseura juhlii kuluvana vuonna 100-vuotista taivaltaan kuten itsenäinen Suomi. Seuran säännöt lähetettiin vahvistettavaksi Turun ja Porin läänin kuvernöörille jo 5.5.1917, mutta vallitsevien olosuhteiden takia niiden vahvistaminen venyi aina vuoden lopulle. Kuvernöörin vahvisti seuran säännöt 5.10.1917, jota juhlitaan seuran perustamispäivänä. Purjehdustoiminnan juuret ovat kuitenkin syvemmällä historiassa ja  löytyvät 1860-luvun viimeisiltä vuosilta.

Huvipurjehdustoiminta Naantalin vesillä oli alkanut kylpylätoiminnan myötä ja kylpylävieraat vuokrasivat kaupunkilaisten ja saaristolaisten veneitä erilaisia piknik- ja huviretkiä varten. Airisto Segelsällskapin organisoimien kisojen myötä 1870-luvulla myös ympäröivän saariston asukkaat, että kaupungin kesäasukkaat innoistuivat kilpapurjehduksesta. Koska kilpapurjehdukseen tarkoitettuja veneitä ei ollut tarjolla, käyttivät turistit saaristolaisten veneitä kilpailuihin. Ensimmäiset saaristolaisvenekilpailut purjehdittiin siis jo kauan ennen Naantalin Purjehdusseuran perustamista. Näillä kilpailulla oli tosin vahva syy-yhteys seuran perustamiseen Suomen itsenäisyyden aamunkoitteessa.

Naiset paistattelemassa päivää huviretkellä jossain päin Naantalin lähisaaristoa. Kuva noin 1890, R, Hjelt, Museovirasto, Historian kuvakokoelma, CC BY 4.0.

Nykyinen saaristolaisvenekilpailutraditio sai alkunsa 1980-luvulla. Televisiossa pyöri Myrskyluodon Maija ja saaristo eli ensimmäistä nostalgian nousun kauttaan. Benedict Zilliacus julkaisti kirjan Utöar - Ulkosaaristossa vuonna 1975, josta otettiin niin ruotsiksi kuin suomeksi uusintapainoksia 1980-luvun mittaan. Saaristolaisromantiikka kiehtoi ihmisiä. Ensimmäisen kerran nykyisen kaltaiset saaristolaisvenekilpailut purjehdittiin Naantalissa vuonna 1982. Pian NPS:n aktiivit ja tapahtuman järjestäjät Markku Jussila etunenässä huomasivat, että saaristolaisvenekilpailuista muodostui traditio joka kesti 30 vuotta.

Edellisen kerran saaristolaisveneet kilpailivat Naantalissa vuonna 2011, jolloin vietettiin tapahtuman 30-vuotisjuhlia. Tapahtuman perustaja ja pitkäaikainen järjestäjä, Naantalin Purjehdusseuran Markku Jussila kertoo, että hänen voimansa loppuivat tuolloin eikä uusia innokkaita tapahtuman järjestäjiä löytynyt. Järjestämistyö kokonaisuudessaan, rahoituksen kerääminen ja kilpailuorganisaation pyörittäminen kävivät vuosien mittaan raskaaksi yhdelle miehelle. Niinpä tapahtuma jäi tauolle useaksi vuodeksi.

Eri tyyppiset saaristolaisveneet luovivat Naantalissa saaristolaisvenekilpailuiden aikana. Kuva on elokuussa julkaistavan Naantalin Purjehdusseuran 100-vuotis historiateoksen kuvitusta. Kuva: Jukka Viljanen. 

Nyt muutaman vuoden jälkeen kilpailut järjestetään Naantalin Purjehdusseuran 100-vuotis juhlavuoden kunniaksi uudelleen. Naantaliin odotetaan elokuussa saapuvan noin 30 erikokoista saaristolaisvenettä eri puolilta Suomea ja Ahvenanmaalta. Veneet kilpailevat 5.8. Naantalin edustalla ja ovat kilpailun jälkeen yleisön ihasteltavissa Vierasvenesataman rannassa. Tapahtumaan saapuvista veneistä vanhimmat on rakennettu yli 100 vuotta sitten.

"Naantalin Saaristolaisvenekilpailu on perinteisesti ollut tunnelmallinen ja hieno tapahtuma. Kyselyjä sen jatkamisesta tuli valtavasti vuosien mittaan. Yksin en kuitenkaan jaksanut tapahtumaa enää järjestää. Onneksi nyt löytyi muitakin innokkaita mukaan ja tapahtuma saadaan herätettyä henkiin", Jussila toteaa.

Kuluneen talven aikana Naantalin Lions Club, Naantalin Vierasvenesatama ja Naantalin Purjehdusseura löysivät toisensa ja Saaristolaisveneiden kilpailu päätettiin puhaltaa uudelleen pystyyn. Jussila on lupautunut olemaan vielä kerran tapahtuman järjestämisessä mukana, jotta tapahtuman perinteet saadaan siirrettyä uusille järjestäjille.

"Lions Club Naantalille tämä hieno mahdollisuus vaalia arvokasta kulttuuriperintöä ja samalla kerätä varoja Saaristomeren hyväksi. Tapahtuman mahdollistamiseksi keräämme yhteistyökumppaneita. Kaikki tapahtuman järjestämistyö tehdään talkoilla ja tuotto lahjoitetaan myöhemmin päätettävään kohteeseen Saaristomeren hyväksi", kertoo Timo Vienanlinna Lions Club Naantalista.

"Saaristolaisvenekilpailun perinteen jatkuminen juuri tänä kesänä Naantalissa on monellakin tapaa mahtava asia. Kuten Suomi, myös Naantalin Purjehdusseura täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Seuran historia liittyy tiiviisti saaristolaisveneisiin. Seura perustettiin, jotta Naantalin Kylpylän vieraille voitiin järjestää viihdykkeeksi purjehdusretkiä saaristolaisveneillä", Jussila kertoo Naantalin Purjehdusseuran historiasta.

Naantalin Saaristolaisvenekilpailu järjestetään Naantalin Vierasvenesatamassa ja Naantalin edustalla lauantaina 5.8.2017. Yleisöllä on tapahtumaan vapaa pääsy. Tapahtuman järjestävät yhteistyössä Naantalin Purjehdusseura, Naantalin Lions Club ja Naantalin Vierasvenesatama Oy.

Viikonlopun aikana julkistetaan myös Naantalin Purjehdusseuran ja kaupungin historiaa luotaava historiateos.

Saaristolaisveneitä Naantalin kaupungin rannassa. Kuva on elokuussa julkaistavan Naantalin Purjehdusseuran 100-vuotis historiateoksen kuvitusta. Kuva: Jukka Viljanen

Mitä tein tänään? – Projektitutkijan arkipäivää: NPS:n kiertopalkintojen inventointia

Presidentti Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittaman Tasavallan presidentin -kiertopalkinnon emaloitu Suomen vaakuna. Palkinnon toisella puolella on kuvattu Suomen valtiolippu vaakunoineen.

Naantalin Purjehdusseura ry. järjestää lauantaina 28.11.2015 Joulumetsä-tapahtuman Lammasluodossa yhdessä alueen Lionsien, partiolippukunta Naantalin Sinisten ja Naantalin Seudun Meripelastajat ry:n kanssa. Tarkoituksena on, että NPS:n toimistolla on samaan aikaan mikropopup-näyttely, jossa esitellään seuran satavuotista historiaa.

Näyttelyn järjestäminen tarjosi hyvän mahdollisuuden inventoida seuran omaisuutta. Tulevan historiateoksen lähteet eivät koostu ainoastaan teksti- tai kuvalähteistä, vaan purjehdusseurojen vanhat esineet toimivat myös materiaalina historiankirjoitukselle.

Kuten monilla muillakin pursiseuroilla, myös Naantalin Purjehdusseuralla on aikojen saatossa ollut merkittävä määrä kiertopalkintoja. Niiden kaiverrukset kertovat, kuka kukin on Suomen purjehdushistoriassa. Olen käsitellyt palkintojen tematiikkaa useammassa artikkelissa, joten en mene tässä kirjoituksessa sen syvemmälle trofeiden problematiikkaan.

Näyttelyä rakentaessani kävin läpi seuralla olemassa olevat kiertopalkinnot ja muut arvoesineet. Huomattavaa oli, että suurin osa palkinnoista oli varsin nuoria seuran ikään nähden. Tämä herätti kysymyksiä. Minne olivat päätyneet kuuluisat presidentien kiertopalkinnot sekä Naantali-pokaali?

Aikanaan kiertopalkinnot jakautuivat kahteen eri kategoriaan, ainaisesti kiertäviin ja kolmella tai viidellä voitolla omaksi saataviin pokaaleihin. Tämän lisäksi purjehduskilpailuissa saattoi olla varsin komeita pokaaleja, jotka sai regatan voitolla heti omakseen. Ensimmäiseksi mainittua kategoriaa edustavat esimerkiksi tavoiteltu America's Cup ja suomalainen lähes yhtä vanha Sinebrychoff-pokaali. Molempien tarkoituksena on edistää kilpapurjehdusta ja veneenrakennustaitoa.

Naantalin palkinnot lukeutuvat lähes poikkeuksetta jälkimmäiseen kategoriaan ja niiden tarkoituksena oli herättää mielenkiintoa itse purjehduskilpailuja kohtaan purjehtijoiden piirissä. Monista pokaaleista tulikin hyvin tavoiteltuja. Hieman säännöistä riippuen pokaalin sai kun sama vene tai miehistö oli voittanut pokaalin kolme tai viisi kertaa. Usein pokaalien voittaminen osoittautui työksi ja tuskaksi. Osa 1900-luvun alussa kiertäneistä palkinnoista ovat jääneet kiertämään edelleen. Monista palkinnoista kehkeytyi jopa suuria seurojen välisiä riitoja, joissa protestikäsittelyt venyivät monivuotisiksi prosesseiksi.

Pienen etsinnän ja muutaman innokkaan NPS:läisen avustuksella löysimme muutamia vanhoja kiertopalkintoja, jotka olivat turvassa varmemmassa säilössä. Mukana olivat mm. ennestään allekirjoittaneelle tuntematon tasavallan presidentti Risto Rytin -kiertopalkinto ja kuuluisa Naantalin maapallo. Muutamalla puhelinsoitolla sain selville myös Urho Kekkosen kiertopalkinnon sijainnin, mutta edelleen jossain kaapinperällä kateissa olivat Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittama ensimmäinen tasavallan presidentin -kiertopalkinto sekä Naantali-pokaali vuodelta 1915 (Sic!).

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen lahjoitti Naantalin Purjehdusseuralle uuden kiertopalkinnon 29.7.1961. Luovutus tapahtui Kultarannassa pidetyn vastaanoton yhteydessä. Kuvassa: Martin Likitalo (vasemmalla), Urho Kekkonen, Leif Karlsson, Olavi Näsänen ja Tauno Viljanen. Kuva: NPS/Raimo Likitalon arkisto. 

Asiakirjojen ja vuosikertomusten perusteella kakskakkonen Defyr olisi voittanut molemmat palkinnot vuonna 1938. Defyr oli ollut aikanaan Åbo Segelklubbin rekisterissä, jonka jälkeen sen omistajahistoria on tiedossa vaihtelevasti. Mielessäni en pidätellyt suuria toiveita palkintojen löytymiselle, koska ÅSK oli lopetettu ja yhdistetty Airisto Segelsällkapiin 1970-luvun puolessa välissä ja aikaa oli kulunut jo tovin palkintojen päätymisestä Defyr-konsortion haltuun.

Onnea oli kuitenkin matkassa, sillä keskustellessani Airisto Segelsällkapin kommodori Markus Blomqvistin kanssa kuulin, että palkinto olivat ASS:n hallussa. Samalla selvisi, että myös Naantali-pokaali olisi heillä. Kuvan nähtyäni olin jo varma löydöstä. Ainoastaan Naantali-pokaalin jalustaa ei ollut kuvasta, mutta vaakunasta ei voinut erehtyä.

Airisto Segelsällskapin haltuun päätyneitä kieropalkintoja vasemmalta oikealle: AWS-Pokal 1899, Nådendals Pokalen, Republikens Pokal, AWS Damernas pokal ja Aura-pokalen. Kuva: Airisto Segelsällskap/MB

Hain pokaalit eilen mikropopup-näyttelyä varten ja luvassa oli vielä suurempi yllätys: Naantali-pokaalin jalusta oli löytynyt. Yhdessä hopeaisen koristeosan kanssa palkinto oli täsmälleen alkuperäisen luonnoksen mukainen. Mustaksi maalattu puinen jalusta oli täynnä kaiverrettuja laattoja, joissa vilisi legendaaristen veneiden nimiä. Palkinnon olivat vuosien varrella voittaneet Defyr, Manito, Kismet, Lempo, Kyllikki (Sic!), Gunn... Palkinto oli päätynyt vuosien varrella niin ASS:n, TPS:n, NPS:n, ÅSK:n, SPS:n, NSS:n haltuun.

Palkinnot ja muuta NPS:n historiaa on nähtävissä huomenna 28.11.2015 Naantalin Lammasluodossa klo 10–15 Naantalin Purjehdusseuran toimistolla. Jos joku blogin lukijoista tietää vielä enemmän NPS:n liikkeelle laskemista kiertopalkinnoista, olisin asiasta kiinnostunut. Esimerkiksi Mauno Koiviston lahjoittaman kiertopalkinnon olinpaikkaa ei tiedetä. Lisäksi alla olevan kuvan kiertopalkintojen kaikkia nimiä ja sijainteja ei tunneta. Lisätiedot ja yhteydenotot voi tehdä sähköpostilla osoitteeseen etu.sukunimi@utu.fi .

Naantalin Purjehdusseuran kommodori C. G. Holmberg kuvassa kiertopalkintojen kanssa. Ainoastaan Naantalin maapallo on tunnistettu. Laitimmaisena oikealla saattaa olla Naantalin pokaalin myöhemmin teetetty kopio. C. G. Holmberg toimi NPS:n kommodorina 1941–1950.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto luovuttaa uuden kiertopalkinnon Naantalin Purjehdusseuran hallitukselle Kultarannassa. Presidenttiä kättelemässä NPS:n kommodori Olli Vahtera (kommdorina vuodet 1983–1989). Kuva: NPS/Jukka Viljanen.

Presidentti Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittaman Tasavallan presidentin -kiertopalkinnon kääntöpuoli, jossa emaloitu Suomen valtiolippu vaakunoineen. 

Mitä luin tänään: Eero Lehtisen Suomalaiset sankaripurjehtijat – Kahvelipurjeista skiffeihin

Lehtinen, Eero: Suomalaiset sankaripurjehtijat: Kahvelipurjeista skiffeihin. John Nurmisen säätiö, 2015. 208 sivua, 180 kuvaa.

Eero Lehtinen on lyhyen ajan sisässä julkaissut toisen kirjan. Uusin teos Suomalaiset sankaripurjehtijat: Kahvelipurjeista Skiffeihin käsittelee suomalaista kilpapurjehdusta sen alkuajoista lähtien. Vaikka teoksen viitekehys on kilpapurjehdus kuten edellisessä kirjassa, ei sitä kuitenkaan voi verrata vuosi sitten julkaistuun kirjailijan omaelämänkerrallisiin muistelmiin. Kyseessä on tietokirja, joka osittain sivuaa myös Lehtisen omaa uraa. Teoksen julkaisun myötä John Nurmisen säätiö on avannut uuden sivun merihistorian kustannuslinjassaan. Se on kustantanut ensimmäisen vapaa-ajanpurjehdusta käsittelevän tietokirjan, jolle toivottavasti seuraa myös jatkoa.

Kirjan johdannossa Lehtinen ihmettelee kilpapurjehdusta käsittelevän suomenkielisen kirjallisuuden vähäistä määrää sekä suppeaa näkökulmaa ja toteaa, että kaiken kattava suomenkielisen kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teos on odottanut tekijäänsä. Tässä Lehtinen on oikeassa. Purjehduskirjallisuutta, joka käsittelisi suomalaisen vapaa-ajanpurjehduksen ja siihen kiinteästi liittyvän kilpapurjehduksen historiaa suomeksi, mutta myös ruotsiksi on verrattain vähän.

On kuitenkin huomattava, että vanhimmat pursiseurat, BSF, NKJ, ASS ja monet muut seurat ovat teettäneet varsin laadukkaita historiikkeja vuosien varrella. Mainittakoon, että Airisto Segelsällskapin ensimmäinen historiikki on jo vuodelta 1890 ja sen jälkeen seura on julkaissut kaksi muuta teosta vuosina 1925 ja 1965. Seuraava ilmestynee juhlavuoden 2015 aikana. Myös BSF ja NJK ovat historiansa aikana julkaisseet useita teoksia. Viimeisin NJK:n kolmeosainen teossarja on kirjoitettu pääosin ruotsiksi, mutta kirjojen lopusta löytyy suomenkieliset abstraktit. BSF teki vuonna 2006 kulttuuriteon ja julkaisi Risto Ennekarin kirjoittaman 150-vuotishistoriikin molemmilla kotimaisilla kielillä.

Vaikka historiikkeja usein vaivaa luettelomaisuus on viime aikoina ilmestynyt kerronnallisesti ja jopa tutkimuksellisesti korkeatasoisia historiikkeja. Esiin voi nostaa esimerkiksi professori Yrjö Kaukiaisen ja kumppanien kirjoittaman Suomalaisen Pursiseuran 75-vuotisteoksen tai Merikarhujen historiikin. Myös Anna Sivulan kirjoittama Turun Työväen Pursiseuran 100-vuotisteos hakee vertaistaan. Siinä on aidosti pyritty yhteiskunnalliseen analyysiin ja tutkimukselliseen otteeseen.

Varsinaista akateemisen mittapuun täyttävää tutkimusta on myös verrattain vähän, vaikka muita urheilulajeja on tutkittu varsin runsaasti suomalaisissa yliopistoissa. Aiemmin olen täällä blogin puolella kirjoittanut Soili Puukon pro gradu opinnäytetyöstä sekä muutamasta muusta tieteellisestä artikkelista liittyen vapaa-ajan purjehduksen ja kilpapurjehduksen historiaan. Maininnan ansaitsee myös Hannu Kujasen artikkeli Herrasväen harrastuksesta jokamiehen urheiluksi – Purjehdusurheilun synty ja järjestäytyminen Turussa. Edellä mainittujen lisäksi pro gradu -tasoisia opinnäytetyön suomalaisen pursiseurahistorian alkuajoista on julkaissut Magnus Hannukainen. Viimeisimpänä allekirjoittanut on kirjoittunut sivuainetutkielman Turkulaisten pursiseurojen toiminnasta ja diskursseista maailmansotien välisenä aikana. Väitöskirjoja aiheesta ei ole toistaiseksi kirjoitettu ainoatakaan.

Lehtisen kirjalle ja John Nurmisen Säätiön uudelle kustannuslinjalle on siis tilausta. Suomalaisen vapaa-ajan purjehduksen ja kilpapurjehduksen historia on pääosin kirjoittamatta. Näin ollen on hyvä kysyä, miten Lehtinen onnistuu uudessa avauksessaan?

Lehtisen teksti on yhtä sujuvaa kuin edellisessä teoksessa. Se on mukaansatempaavaa ja johdattelee lukijan mukavasti läpi purjehdusurheilun vuosikymmenien. Teksti, kuvat sekä taitto tukevat toisiaan ja välillä lukija voi kuvitella olevansa maailmanympäripurjehduksella Atlantin aalloilla tai Kap Hornia kiertämässä. Lehtisen johdattelevan narratiivin lisäksi juuri kuvilla on tärkeä osuus kirjan rakennetta. Kuvatoimituksesta on vastannut Hannu Bask, joka on myös ottanut monet teoksen kuvista.

Temaattisesti kirja on jaettu kolmeen osa-alueeseen: ensimmäisiin pursiseuroihin, olympia-purjehtijoihin ja valtameripurjehtijoihin. Sanomattakin lienee selvää, että teoksen pisin ja parhain osuus sijoittuu Lehtisen omaan erikoisalueeseen valtameripurjehdukseen, vaikka uudempi olympiahistoriakaan ei jää paljoa jälkeen kirjan parhaista sivuista. Lehtinen on omaan varsin suorasukaiseen tyyliinsä ruotinut urheilijavalintoja, jotka aina eivät olleet täysin kiistattomia, saati helppoja. Tätä voi pitää erittäin rohkeana, sillä suurinosa purjehtijoista ja urheiluvaikuttajista on vielä elossa.

Kirjoittaessaan valtameripurjehduksesta Lehtinen on elementissään. Kirjan merkittävin anti on suomalaisen valtameripurjehduksen historian kertomisessa. Lehtinen käy läpi kaikki merkittävät valtamerikilpapurjehtijat toisen maailmansodan jälkeen. Mukaan tosin olisi voinut mahduttaa muutaman Itämerenkin kiertäjän, sillä ilman heidän panostaan ja suhteitaan historia voisi olla toisenlainen. On mielenkiintoista ja perusteltua, että Lehtinen hakee historiallisen jatkumon ammattimerenkulun piiristä. Suomen ensimmäinen pallonkiertäjä löytyy jo 1700-luvulta. Herman Spöringin kiersi Kap Hornin, mutta hänen matkansa jäi puolitiehen. Spöring kuoli punatautiin jossain päin Intian valtamerta vuonna 1771. Toisena esikuvana Lehtinen nostaa esiin Gustav Eriksonin viljalaivojen käymät nopeusennätyskilpailut 1920- ja 1930-luvuilla. Toimituksellisesti päätös on erittäin onnistunut, sillä kyseisillä matkoilla tavoiteltiin niitä samoja asioita, kunniaa ja arvonantoa, joita myös myöhemmät kilpailijat ovat tavoitteleet läpi kilpapurjehduksen historian. On kuitenkin muistettava, että vapaa-ajankilpapurjehduksessa, olkoonkin että laji on nykyisin ammattimaistunut, on yksi merkittävä ero ammattimerenkulkuun. Siinä missä kilpapurjehtijat lähtevät vapaaehtoisesti kiertämään maailman meriä, täytyi merimiesten kabinboysta kapteeniin pakosti kohdata kuohuvan meren raivo ja vaarat. Heillä ei mahdollisesti ollut vaihtoehtoa valita. Heidän oli pakko purjehtia ansaitakseen elantonsa.

James Cookin ensimmäisen maailmanympäripurjehduksen (1768–1771) mukana oli myös turkulainen kelloseppä ja kasviteiteilijä Herman Spöring. Hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen suomalainen Kap Hornin kiertäjä ja vieläpä idästä länteen. Retkikunnan alus HMS Endeavour ajoi karille Australian länsirannikolla heinäkuussa 1770. Miehistö vietti rungon korjauksen aikana nykyisen Cooktownin alueella lähes seitsemän viikkoa. Tutkimusryhmän jäsenet pääsivät tekemään luonnontieteellistä tutkimusta ja solmivat samalla tuttavuuksia Australian alkuperäisten asukkaisen eli aboriginaalien kanssa. Kirjan kuvitusta. Kuva Juha Nurmisen kokoelmat, Helsinki.

Lehtinen on nähnyt suuren vaivan kartoittamalla uudemman kilpapurjehduksen historiaa aikalaislähteistä. Teksti ja lähdeluettelo antavat ymmärtää, että ainakin osaa tapahtumien henkilöistä olisi haastateltu tietokirjaa varten. Tämä on merkittävä teko, sillä vain harvoin historioitsija pystyy tavoittamaan kohteensa suoraan. Osa 1980-luvun kilpapurjehtijoistakin on siirtynyt toisille kilpakentille. Välillä teoksen sivuilla voi huomata, että Lehtinen on pyrkinyt yhteiskunnalliseen analyysiin, josta kumpuaa mielenkiintoisia tuloksia. Kertoessaan BOC Challenge 1986–1987 -yksinpurjehduskisasta tai vuosien 1989–1990 Whitbread maailmanympäripurjehduksesta voi havaita kuinka maailma on muuttunut. 1980-luvun Suomi tuntuu kovin etäiseltä. Vastaavanlaista valtamerikilpapurjehduksen juhlaa ei ole Suomessa koommin koettu vaikka Ruotsissa tähän on pystytty. Lehtinen tuo kutkuttavasti esiin monia pieniä faktoja ja yhdessä omaelämänkertansa kanssa lukukokemus on huikea, vaikka epätarkkuuksiakin kirjan sivuilta löytyy.

Eräissä kohdin paistaa pieni kiire. Pohdin paljon lukiessani, olisiko kirjaan kirjoittamiseen ja toimittamiseen käyttää hieman enemmän aikaa. Kiire on heijastunut kahteen tekijään. Jossain kohdin pieniä yksityiskohtia on jäänyt tarkentamatta ja temaattinen kokonaisuus ei ole täysin eheä. Vaikka kirjan alku on varsin mielenkiintoinen, voi samat asiat löytää seurojen historiikkien sivuilta. Kirjan sisällön kannalta olisi ollut perustellumpaa käsitellä laajemmin kilpapurjehduksen tematiikkaa. Suomalainen vapaa-ajanpurjehdus ja siihen kiinteästi liittyvä kilpapurjehdus oli yleiseurooppalainen ilmiö (mukaan lukien Pohjois-Amerikka), joka liittyi omistavan luokan tapakulttuuriin ja koodistoihin. Ei ollut aivan sattumaa, että kilpailu vakiintui pursiseurojen välisen yhteistyön kivijalaksi.

Lehtinen käsittelee johdannossa vain kolmea ensimmäistä pursiseuraa, joilla eittämättä on tärkeä rooli lajin vakiintumisen kannalta Suomessa. Mukaan olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt liittää Wiborgs Läns Segelföreninigin esittely, koska sillä oli keskeinen asema Airiston, Hangon ja Helsingin sekä Suomenvedenpohjan sinisillä kilpakentillä. NJK:n, ASS:n ja WLS:n lähes veljellinen suhde kilpailuareenoilla oli se merkittävä tekijä, jolle nykymuotoinen harrastus rakennettiin. Vaikka muut pursiseurat, kuten BSF osallistuivat muutamilla veneillä kilpailuihin, ei niiden panos ollut lähellekään sitä, mitä kolmen veljeksen tekemä työ oli lajin hyväksi.

Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista lukea ulkomaisen kilpapurjehduskulttuurin synnystä ja kuinka eräät kilpailut vakiintuivat purjehdusurheilun Graalin maljoiksi. Vaikka tiettävästi yksikään suomalainen venekunta tai purjehtija ei ole ollut tavoittelemassa maailman vanhinta edelleen kiertävää kiertopalkintoa America's Cupia, olisi käsittelyyn voinut nostaa pohjoismaisen Kultapokaalin, jonka historia on varsin värikäs myös suomalaisesta näkökulmasta. Tämä olisi ollut helppo sitoa kohtaan, jossa Lehtinen käsittelee Sinebrychoffin pokaalia, joka America's Cupin ja Kultapokaalin lisäksi on kansainvälisestikin merkittävä palkinto.

Viipurilaisen Harry Wahlin 10mR Nina otti hopeaa Tukholman olympiavesillä 1912. Kirjan kuvitusta. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea.

Varhaisiin kiertopalkintoihin tiivistyykin kilpapurjehduksen henki ja syy miksi olympialaiset eivät kiehtoneet niin suuresti purjehtijoita ennen toista maailmansotaa. Varhaisemmat palkinnot olivat muodostuneet jo legendaarisiksi ja niitä tavoiteltiin usein rahaa ja vaivoja säästämättä ennen modernin olympialiikkeen syntyä. Lehtisen kirjasta jää pois koko joukko sankaripurjehtijoita, jotka ennen kaikkea ansaitsivat paikkansa teoksessa, joka tituleeraa itseään kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Paikkansa olisivat ansainneet niin Henrik Ramsay, Hemming Elfving, Leuto Pajunen ja moni muu. Tästä syystä kirjaa voikin hyvällä syyllä kutsua olympia- ja valtamerikilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Suomalaisen kilpapurjehduksen kokonaivaltainen historia ja henkilögalleria odottaa vielä kirjoittajaansa.

Kirja loppuu melko luonnollisesti viimeisimpään suomalaiseen valtamerikilpapurjehtijaan Thomas "Tompe" Johansoniin, joka on ottanut osaa kahteen Volvo Ocean Race -kilpailuun. Teos loppuu kuitenkin  kuin varkain. Olisin kaivannut pientä yhteenvetoa tai mahdollinen epilogia loppuun. Vaikka tällä hetkellä käynnissä olevassa Volvo Ocean Race -kilpailussa ei ole yhtään suomalaista osanottajaa, olisi Lehtinen voinut rakentaa epilogin tulevaisuuden arvelujen varaan. Loppuvuodesta 2014  Leopard by Finland -niminen joukkue rikkoi ARC 2014-kilpailussa Atlantin ylityksen ennätyksen ja voitti samalla koko kilpailun. Vaikka kilpailumiehistö oli osittain veneen omistajan puolesta vanhoja valtamerikisakonkareita, oli purjehdusmiehistöstä puolet suomalaisia. Joukkueen puhemiehenä ja kilpailussa ruorimiehenä toiminut Samuli Leisti on ilmoittanut, että joukkueen pidemmän aikavälin tähtäimenä on osallistua mahdollisesti jo vuonna 2017 alkavaan Volvo Ocean Race -kilpailuun. Uuden valtamerikilpapurjehtijoiden sukupolven esiintuominen olisi sitonut kirjan lopun mukavasti ensimmäisten suomalaisten purjehtijoiden perintöön, joka alkoi yli 150-vuotta sitten. Vaikka kilpapurjehduksesta on muodostunut ammattilaisten areena, on se silti viimeisiä lajeja, joissa mukaan voi päästä myös harrastuspohjalta. Ajatus suomalaisesta joukkueesta on erittäin kutkuttava ja jää nähtäväksi milloin sinivalkoiset värit liehuvat uuden VOR-veneen perässä.

Kirjan loppuun on lukijan iloksi koottu lista keskeisimmistä valtameripurjehduskilpailuista sekä niiden suhteista. Aakkosellinen hakemisto on erittäin hyödyllinen lukijalle, joka ei ole aivan selvillä kaikista kilpapurjehduksista. Suomalaiset sankaripurjehtijat on kriittisistä huomioista huolimatta hyvä perusteos, joka jokaisen purjehduksesta kiinnostuneen kannattaa hankkia omaan kirjahyllyynsä. Pienistä puutteista huolimatta Suomalaiset sankaripurjehtijat: kahveleista skiffeihin avaa merkittävällä tavalla kilpapurjehdusurheilun suomalaista näkökulmaa ja historiaa.

Purjehdus VOR-veneellä kovissa olosuhteissa on rankkaa työtä – Seurusteluun ei jää aikaa eikä voimia. Kirjan kuvitusta. Kuva: Puma, Amory Ross.

Mitä luin tänään: Eero Lehtisen Pakko purjehtia

Lehtinen, Eero: Pakko Purjehtia. John Nurmisen säätiö, 2014. 242 sivua.

Vuosi sitten ilmestynyt Eero Lehtisen esikoisteos Pakko purjehtia on hieno kirja, joka kertoo suomalaisen valtameripurjehduksen historian yhden miehien näkökulmasta. Se ei ole kaikenkattava, mutta tuo esille upeasti, kuinka purjehdusurheilu on muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Oman mausteensa tuo mukaan Lehtisen melko rehellinen ja ajoittain jopa suorasukainen tyyli kirjoittaa kanssaihmisistään ja valinnoistaan. Vaikka kirja ilmestyi vuosi sitten, ei se ole menettänyt ajankohtaisuuttaan ja siitä voi povata tulevaisuuden klassikkomuistelmia purjehdusurheilun saralla.

Muistelmien ehdottomasti mielenkiintoisinta osuutta edustavat kertomukset  Whitbread 89–90 -kilpailusta ja sen ympäriltä. Ajankuva suomalaisista purjehtijapiireistä 1980-luvun lopulla on kiehtova. Purjehdusurheilu oli yhtä hurjaa kuin elämä ylipäätään ennen 1990-luvun lamaa. Tietoista tai tiedostamatonta riskienottoa ei kaihdettu. Illat venyivät ja monissa purjehdukseen liittyvissä asioissa oltiin vielä noviiseja. Lehtisen kritiikki kolmea maksiveneprojektia kohtaan, jossa amatöörit ja suuret egot kohtasivat on armotonta.  Kuuluisa sanonta tosin toteaa, että maalla ollaan usein viisaita kun merellä tapahtuu. Ja vaikka oltaisiin merellä ei silloinkaan oikeassa olo ole helppoa. Kirjassa on myös pidempiä kohtia, jotka eivät välttämättä kiinnosta lukijaa, joka on kiinnostunut purjehduksesta, mutta niilläkin on oma tarkoituksensa rakennettaessa teoksen narratiivia.

Lehtisen teos jatkaa suomalaisen purjehdusmuistelmien perinnettä, joilla on lähes yhtä pitkä historia kuin vapaa-ajan purjehduksen historialla Suomessa. Ensimmäiset suomalaiset purjehdusmuistelmat onvat ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta tunnetuin lienee Henrik Ramsayn Sommar och Segel – Purjehtijan muistelmia, jonka jokainen vähänkin itseään kunnioittava purjehtija on lukenut. Käytännössä suurin osa vapaa-ajanpurjehduksen suomalaisesta historian kirjoituksen kuvauksista ennen toista maailmansotaa perustuu juuri Ramsayn muistelmiin niin hyvässä kuin pahassakin. Teosta ovat käyttäneet tutkimuksiensa apuna niin professori Yrjö Kaukiainen kuin tietokirjailijat Pirkka Leino ja Pekka Barck. Sommar och Segelin lisäksi lukemisen arvoisia muistelmia ovat Yngve Paciuksen Purjehdusmuistelmia vuodelta 1963 ja Kenneth ja Stefan Gahmbergin Purjehduskilpailu maailman ympäri – Skopbank of Finland, ensimmäinen suomalainen vene Whitbred Round the Word –kilpailussa.

Lehtisen ja Gahmbergien teoksilla on paljon yhteistä, kertovathan ne molemmat kilpapurjehduksesta maailman merillä, mutta niitä erottaa yksi merkittävä tekijä. Siinä missä Pakko purjehtia on positiivinen ja elämänhaluinen kirja kohdatuista vaikeuksista huolimatta, on Purjehduskilpailu maailman ympäri hyvin melankolinen teos, jonka sivuilta löytyy syvä pettymys.

Eero Lehtisen esikoisteoksessa on monia kohtia, jotka vetävät vakavaksi ja saa sunnuntaipurjehtijan miettimään omia valintojaan merellä ja elämässä on esikoiskirja positiivinen lukukokemus. Teksti on elävää ja monissa kohdissa Lehtinen nauraa itselleen ja toikkailuilleen. Samassa lukija voi hykerrellä itsekseen maailmanympäripurjehtijan mukana teosta lukiessaan.

Ensi viikon keskiviikkona 29.4 ilmestyy Eero Lehtisen toinen teos, joka paneutuu kilpapurjehduksen kahteen kiinnostavaan kategoriaan, olympiapurjehdukseen ja valtamerikilpailuihin. Suomalaiset sankaripurjehtijat – Kahvelipurjeista skiffeihin arvostelu ilmestyy tuoreeltaan Purjeita kuivaamassa –blogissa kirjan ilmestymisen jälkeen.

Eero Lehtisen 12.5.2014 Helsingin Sanomissa julkaistun haastattelun voit lukea täältä.