Lehtinen, Eero: Suomalaiset sankaripurjehtijat: Kahvelipurjeista skiffeihin. John Nurmisen säätiö, 2015. 208 sivua, 180 kuvaa.
Eero Lehtinen on lyhyen ajan sisässä julkaissut toisen kirjan. Uusin teos Suomalaiset sankaripurjehtijat: Kahvelipurjeista Skiffeihin käsittelee suomalaista kilpapurjehdusta sen alkuajoista lähtien. Vaikka teoksen viitekehys on kilpapurjehdus kuten edellisessä kirjassa, ei sitä kuitenkaan voi verrata vuosi sitten julkaistuun kirjailijan omaelämänkerrallisiin muistelmiin. Kyseessä on tietokirja, joka osittain sivuaa myös Lehtisen omaa uraa. Teoksen julkaisun myötä John Nurmisen säätiö on avannut uuden sivun merihistorian kustannuslinjassaan. Se on kustantanut ensimmäisen vapaa-ajanpurjehdusta käsittelevän tietokirjan, jolle toivottavasti seuraa myös jatkoa.
Kirjan johdannossa Lehtinen ihmettelee kilpapurjehdusta käsittelevän suomenkielisen kirjallisuuden vähäistä määrää sekä suppeaa näkökulmaa ja toteaa, että kaiken kattava suomenkielisen kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teos on odottanut tekijäänsä. Tässä Lehtinen on oikeassa. Purjehduskirjallisuutta, joka käsittelisi suomalaisen vapaa-ajanpurjehduksen ja siihen kiinteästi liittyvän kilpapurjehduksen historiaa suomeksi, mutta myös ruotsiksi on verrattain vähän.
Kirjan johdannossa Lehtinen ihmettelee kilpapurjehdusta käsittelevän suomenkielisen kirjallisuuden vähäistä määrää sekä suppeaa näkökulmaa ja toteaa, että kaiken kattava suomenkielisen kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teos on odottanut tekijäänsä. Tässä Lehtinen on oikeassa. Purjehduskirjallisuutta, joka käsittelisi suomalaisen vapaa-ajanpurjehduksen ja siihen kiinteästi liittyvän kilpapurjehduksen historiaa suomeksi, mutta myös ruotsiksi on verrattain vähän.
On kuitenkin huomattava, että vanhimmat pursiseurat, BSF, NKJ, ASS ja monet muut seurat ovat teettäneet varsin laadukkaita historiikkeja vuosien varrella. Mainittakoon, että Airisto Segelsällskapin ensimmäinen historiikki on jo vuodelta 1890 ja sen jälkeen seura on julkaissut kaksi muuta teosta vuosina 1925 ja 1965. Seuraava ilmestynee juhlavuoden 2015 aikana. Myös BSF ja NJK ovat historiansa aikana julkaisseet useita teoksia. Viimeisin NJK:n kolmeosainen teossarja on kirjoitettu pääosin ruotsiksi, mutta kirjojen lopusta löytyy suomenkieliset abstraktit. BSF teki vuonna 2006 kulttuuriteon ja julkaisi Risto Ennekarin kirjoittaman 150-vuotishistoriikin molemmilla kotimaisilla kielillä.
Vaikka historiikkeja usein vaivaa luettelomaisuus on viime aikoina ilmestynyt kerronnallisesti ja jopa tutkimuksellisesti korkeatasoisia historiikkeja. Esiin voi nostaa esimerkiksi professori Yrjö Kaukiaisen ja kumppanien kirjoittaman Suomalaisen Pursiseuran 75-vuotisteoksen tai Merikarhujen historiikin. Myös Anna Sivulan kirjoittama Turun Työväen Pursiseuran 100-vuotisteos hakee vertaistaan. Siinä on aidosti pyritty yhteiskunnalliseen analyysiin ja tutkimukselliseen otteeseen.
Varsinaista akateemisen mittapuun täyttävää tutkimusta on myös verrattain vähän, vaikka muita urheilulajeja on tutkittu varsin runsaasti suomalaisissa yliopistoissa. Aiemmin olen täällä blogin puolella kirjoittanut Soili Puukon pro gradu opinnäytetyöstä sekä muutamasta muusta tieteellisestä artikkelista liittyen vapaa-ajan purjehduksen ja kilpapurjehduksen historiaan. Maininnan ansaitsee myös Hannu Kujasen artikkeli Herrasväen harrastuksesta jokamiehen urheiluksi – Purjehdusurheilun synty ja järjestäytyminen Turussa. Edellä mainittujen lisäksi pro gradu -tasoisia opinnäytetyön suomalaisen pursiseurahistorian alkuajoista on julkaissut Magnus Hannukainen. Viimeisimpänä allekirjoittanut on kirjoittunut sivuainetutkielman Turkulaisten pursiseurojen toiminnasta ja diskursseista maailmansotien välisenä aikana. Väitöskirjoja aiheesta ei ole toistaiseksi kirjoitettu ainoatakaan.
Lehtisen kirjalle ja John Nurmisen Säätiön uudelle kustannuslinjalle on siis tilausta. Suomalaisen vapaa-ajan purjehduksen ja kilpapurjehduksen historia on pääosin kirjoittamatta. Näin ollen on hyvä kysyä, miten Lehtinen onnistuu uudessa avauksessaan?
Lehtisen teksti on yhtä sujuvaa kuin edellisessä teoksessa. Se on mukaansatempaavaa ja johdattelee lukijan mukavasti läpi purjehdusurheilun vuosikymmenien. Teksti, kuvat sekä taitto tukevat toisiaan ja välillä lukija voi kuvitella olevansa maailmanympäripurjehduksella Atlantin aalloilla tai Kap Hornia kiertämässä. Lehtisen johdattelevan narratiivin lisäksi juuri kuvilla on tärkeä osuus kirjan rakennetta. Kuvatoimituksesta on vastannut Hannu Bask, joka on myös ottanut monet teoksen kuvista.
Temaattisesti kirja on jaettu kolmeen osa-alueeseen: ensimmäisiin pursiseuroihin, olympia-purjehtijoihin ja valtameripurjehtijoihin. Sanomattakin lienee selvää, että teoksen pisin ja parhain osuus sijoittuu Lehtisen omaan erikoisalueeseen valtameripurjehdukseen, vaikka uudempi olympiahistoriakaan ei jää paljoa jälkeen kirjan parhaista sivuista. Lehtinen on omaan varsin suorasukaiseen tyyliinsä ruotinut urheilijavalintoja, jotka aina eivät olleet täysin kiistattomia, saati helppoja. Tätä voi pitää erittäin rohkeana, sillä suurinosa purjehtijoista ja urheiluvaikuttajista on vielä elossa.
Kirjoittaessaan valtameripurjehduksesta Lehtinen on elementissään. Kirjan merkittävin anti on suomalaisen valtameripurjehduksen historian kertomisessa. Lehtinen käy läpi kaikki merkittävät valtamerikilpapurjehtijat toisen maailmansodan jälkeen. Mukaan tosin olisi voinut mahduttaa muutaman Itämerenkin kiertäjän, sillä ilman heidän panostaan ja suhteitaan historia voisi olla toisenlainen. On mielenkiintoista ja perusteltua, että Lehtinen hakee historiallisen jatkumon ammattimerenkulun piiristä. Suomen ensimmäinen pallonkiertäjä löytyy jo 1700-luvulta. Herman Spöringin kiersi Kap Hornin, mutta hänen matkansa jäi puolitiehen. Spöring kuoli punatautiin jossain päin Intian valtamerta vuonna 1771. Toisena esikuvana Lehtinen nostaa esiin Gustav Eriksonin viljalaivojen käymät nopeusennätyskilpailut 1920- ja 1930-luvuilla. Toimituksellisesti päätös on erittäin onnistunut, sillä kyseisillä matkoilla tavoiteltiin niitä samoja asioita, kunniaa ja arvonantoa, joita myös myöhemmät kilpailijat ovat tavoitteleet läpi kilpapurjehduksen historian. On kuitenkin muistettava, että vapaa-ajankilpapurjehduksessa, olkoonkin että laji on nykyisin ammattimaistunut, on yksi merkittävä ero ammattimerenkulkuun. Siinä missä kilpapurjehtijat lähtevät vapaaehtoisesti kiertämään maailman meriä, täytyi merimiesten kabinboysta kapteeniin pakosti kohdata kuohuvan meren raivo ja vaarat. Heillä ei mahdollisesti ollut vaihtoehtoa valita. Heidän oli pakko purjehtia ansaitakseen elantonsa.
Lehtinen on nähnyt suuren vaivan kartoittamalla uudemman kilpapurjehduksen historiaa aikalaislähteistä. Teksti ja lähdeluettelo antavat ymmärtää, että ainakin osaa tapahtumien henkilöistä olisi haastateltu tietokirjaa varten. Tämä on merkittävä teko, sillä vain harvoin historioitsija pystyy tavoittamaan kohteensa suoraan. Osa 1980-luvun kilpapurjehtijoistakin on siirtynyt toisille kilpakentille. Välillä teoksen sivuilla voi huomata, että Lehtinen on pyrkinyt yhteiskunnalliseen analyysiin, josta kumpuaa mielenkiintoisia tuloksia. Kertoessaan BOC Challenge 1986–1987 -yksinpurjehduskisasta tai vuosien 1989–1990 Whitbread maailmanympäripurjehduksesta voi havaita kuinka maailma on muuttunut. 1980-luvun Suomi tuntuu kovin etäiseltä. Vastaavanlaista valtamerikilpapurjehduksen juhlaa ei ole Suomessa koommin koettu vaikka Ruotsissa tähän on pystytty. Lehtinen tuo kutkuttavasti esiin monia pieniä faktoja ja yhdessä omaelämänkertansa kanssa lukukokemus on huikea, vaikka epätarkkuuksiakin kirjan sivuilta löytyy.
Eräissä kohdin paistaa pieni kiire. Pohdin paljon lukiessani, olisiko kirjaan kirjoittamiseen ja toimittamiseen käyttää hieman enemmän aikaa. Kiire on heijastunut kahteen tekijään. Jossain kohdin pieniä yksityiskohtia on jäänyt tarkentamatta ja temaattinen kokonaisuus ei ole täysin eheä. Vaikka kirjan alku on varsin mielenkiintoinen, voi samat asiat löytää seurojen historiikkien sivuilta. Kirjan sisällön kannalta olisi ollut perustellumpaa käsitellä laajemmin kilpapurjehduksen tematiikkaa. Suomalainen vapaa-ajanpurjehdus ja siihen kiinteästi liittyvä kilpapurjehdus oli yleiseurooppalainen ilmiö (mukaan lukien Pohjois-Amerikka), joka liittyi omistavan luokan tapakulttuuriin ja koodistoihin. Ei ollut aivan sattumaa, että kilpailu vakiintui pursiseurojen välisen yhteistyön kivijalaksi.
Lehtinen käsittelee johdannossa vain kolmea ensimmäistä pursiseuraa, joilla eittämättä on tärkeä rooli lajin vakiintumisen kannalta Suomessa. Mukaan olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt liittää Wiborgs Läns Segelföreninigin esittely, koska sillä oli keskeinen asema Airiston, Hangon ja Helsingin sekä Suomenvedenpohjan sinisillä kilpakentillä. NJK:n, ASS:n ja WLS:n lähes veljellinen suhde kilpailuareenoilla oli se merkittävä tekijä, jolle nykymuotoinen harrastus rakennettiin. Vaikka muut pursiseurat, kuten BSF osallistuivat muutamilla veneillä kilpailuihin, ei niiden panos ollut lähellekään sitä, mitä kolmen veljeksen tekemä työ oli lajin hyväksi.
Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista lukea ulkomaisen kilpapurjehduskulttuurin synnystä ja kuinka eräät kilpailut vakiintuivat purjehdusurheilun Graalin maljoiksi. Vaikka tiettävästi yksikään suomalainen venekunta tai purjehtija ei ole ollut tavoittelemassa maailman vanhinta edelleen kiertävää kiertopalkintoa America's Cupia, olisi käsittelyyn voinut nostaa pohjoismaisen Kultapokaalin, jonka historia on varsin värikäs myös suomalaisesta näkökulmasta. Tämä olisi ollut helppo sitoa kohtaan, jossa Lehtinen käsittelee Sinebrychoffin pokaalia, joka America's Cupin ja Kultapokaalin lisäksi on kansainvälisestikin merkittävä palkinto.
Varhaisiin kiertopalkintoihin tiivistyykin kilpapurjehduksen henki ja syy miksi olympialaiset eivät kiehtoneet niin suuresti purjehtijoita ennen toista maailmansotaa. Varhaisemmat palkinnot olivat muodostuneet jo legendaarisiksi ja niitä tavoiteltiin usein rahaa ja vaivoja säästämättä ennen modernin olympialiikkeen syntyä. Lehtisen kirjasta jää pois koko joukko sankaripurjehtijoita, jotka ennen kaikkea ansaitsivat paikkansa teoksessa, joka tituleeraa itseään kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Paikkansa olisivat ansainneet niin Henrik Ramsay, Hemming Elfving, Leuto Pajunen ja moni muu. Tästä syystä kirjaa voikin hyvällä syyllä kutsua olympia- ja valtamerikilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Suomalaisen kilpapurjehduksen kokonaivaltainen historia ja henkilögalleria odottaa vielä kirjoittajaansa.
Kirja loppuu melko luonnollisesti viimeisimpään suomalaiseen valtamerikilpapurjehtijaan Thomas "Tompe" Johansoniin, joka on ottanut osaa kahteen Volvo Ocean Race -kilpailuun. Teos loppuu kuitenkin kuin varkain. Olisin kaivannut pientä yhteenvetoa tai mahdollinen epilogia loppuun. Vaikka tällä hetkellä käynnissä olevassa Volvo Ocean Race -kilpailussa ei ole yhtään suomalaista osanottajaa, olisi Lehtinen voinut rakentaa epilogin tulevaisuuden arvelujen varaan. Loppuvuodesta 2014 Leopard by Finland -niminen joukkue rikkoi ARC 2014-kilpailussa Atlantin ylityksen ennätyksen ja voitti samalla koko kilpailun. Vaikka kilpailumiehistö oli osittain veneen omistajan puolesta vanhoja valtamerikisakonkareita, oli purjehdusmiehistöstä puolet suomalaisia. Joukkueen puhemiehenä ja kilpailussa ruorimiehenä toiminut Samuli Leisti on ilmoittanut, että joukkueen pidemmän aikavälin tähtäimenä on osallistua mahdollisesti jo vuonna 2017 alkavaan Volvo Ocean Race -kilpailuun. Uuden valtamerikilpapurjehtijoiden sukupolven esiintuominen olisi sitonut kirjan lopun mukavasti ensimmäisten suomalaisten purjehtijoiden perintöön, joka alkoi yli 150-vuotta sitten. Vaikka kilpapurjehduksesta on muodostunut ammattilaisten areena, on se silti viimeisiä lajeja, joissa mukaan voi päästä myös harrastuspohjalta. Ajatus suomalaisesta joukkueesta on erittäin kutkuttava ja jää nähtäväksi milloin sinivalkoiset värit liehuvat uuden VOR-veneen perässä.
Kirjan loppuun on lukijan iloksi koottu lista keskeisimmistä valtameripurjehduskilpailuista sekä niiden suhteista. Aakkosellinen hakemisto on erittäin hyödyllinen lukijalle, joka ei ole aivan selvillä kaikista kilpapurjehduksista. Suomalaiset sankaripurjehtijat on kriittisistä huomioista huolimatta hyvä perusteos, joka jokaisen purjehduksesta kiinnostuneen kannattaa hankkia omaan kirjahyllyynsä. Pienistä puutteista huolimatta Suomalaiset sankaripurjehtijat: kahveleista skiffeihin avaa merkittävällä tavalla kilpapurjehdusurheilun suomalaista näkökulmaa ja historiaa.
Lehtisen teksti on yhtä sujuvaa kuin edellisessä teoksessa. Se on mukaansatempaavaa ja johdattelee lukijan mukavasti läpi purjehdusurheilun vuosikymmenien. Teksti, kuvat sekä taitto tukevat toisiaan ja välillä lukija voi kuvitella olevansa maailmanympäripurjehduksella Atlantin aalloilla tai Kap Hornia kiertämässä. Lehtisen johdattelevan narratiivin lisäksi juuri kuvilla on tärkeä osuus kirjan rakennetta. Kuvatoimituksesta on vastannut Hannu Bask, joka on myös ottanut monet teoksen kuvista.
Temaattisesti kirja on jaettu kolmeen osa-alueeseen: ensimmäisiin pursiseuroihin, olympia-purjehtijoihin ja valtameripurjehtijoihin. Sanomattakin lienee selvää, että teoksen pisin ja parhain osuus sijoittuu Lehtisen omaan erikoisalueeseen valtameripurjehdukseen, vaikka uudempi olympiahistoriakaan ei jää paljoa jälkeen kirjan parhaista sivuista. Lehtinen on omaan varsin suorasukaiseen tyyliinsä ruotinut urheilijavalintoja, jotka aina eivät olleet täysin kiistattomia, saati helppoja. Tätä voi pitää erittäin rohkeana, sillä suurinosa purjehtijoista ja urheiluvaikuttajista on vielä elossa.
Kirjoittaessaan valtameripurjehduksesta Lehtinen on elementissään. Kirjan merkittävin anti on suomalaisen valtameripurjehduksen historian kertomisessa. Lehtinen käy läpi kaikki merkittävät valtamerikilpapurjehtijat toisen maailmansodan jälkeen. Mukaan tosin olisi voinut mahduttaa muutaman Itämerenkin kiertäjän, sillä ilman heidän panostaan ja suhteitaan historia voisi olla toisenlainen. On mielenkiintoista ja perusteltua, että Lehtinen hakee historiallisen jatkumon ammattimerenkulun piiristä. Suomen ensimmäinen pallonkiertäjä löytyy jo 1700-luvulta. Herman Spöringin kiersi Kap Hornin, mutta hänen matkansa jäi puolitiehen. Spöring kuoli punatautiin jossain päin Intian valtamerta vuonna 1771. Toisena esikuvana Lehtinen nostaa esiin Gustav Eriksonin viljalaivojen käymät nopeusennätyskilpailut 1920- ja 1930-luvuilla. Toimituksellisesti päätös on erittäin onnistunut, sillä kyseisillä matkoilla tavoiteltiin niitä samoja asioita, kunniaa ja arvonantoa, joita myös myöhemmät kilpailijat ovat tavoitteleet läpi kilpapurjehduksen historian. On kuitenkin muistettava, että vapaa-ajankilpapurjehduksessa, olkoonkin että laji on nykyisin ammattimaistunut, on yksi merkittävä ero ammattimerenkulkuun. Siinä missä kilpapurjehtijat lähtevät vapaaehtoisesti kiertämään maailman meriä, täytyi merimiesten kabinboysta kapteeniin pakosti kohdata kuohuvan meren raivo ja vaarat. Heillä ei mahdollisesti ollut vaihtoehtoa valita. Heidän oli pakko purjehtia ansaitakseen elantonsa.
 |
| James Cookin ensimmäisen maailmanympäripurjehduksen (1768–1771) mukana oli myös turkulainen kelloseppä ja kasviteiteilijä Herman Spöring. Hänestä tuli tiettävästi ensimmäinen suomalainen Kap Hornin kiertäjä ja vieläpä idästä länteen. Retkikunnan alus HMS Endeavour ajoi karille Australian länsirannikolla heinäkuussa 1770. Miehistö vietti rungon korjauksen aikana nykyisen Cooktownin alueella lähes seitsemän viikkoa. Tutkimusryhmän jäsenet pääsivät tekemään luonnontieteellistä tutkimusta ja solmivat samalla tuttavuuksia Australian alkuperäisten asukkaisen eli aboriginaalien kanssa. Kirjan kuvitusta. Kuva Juha Nurmisen kokoelmat, Helsinki. |
Lehtinen on nähnyt suuren vaivan kartoittamalla uudemman kilpapurjehduksen historiaa aikalaislähteistä. Teksti ja lähdeluettelo antavat ymmärtää, että ainakin osaa tapahtumien henkilöistä olisi haastateltu tietokirjaa varten. Tämä on merkittävä teko, sillä vain harvoin historioitsija pystyy tavoittamaan kohteensa suoraan. Osa 1980-luvun kilpapurjehtijoistakin on siirtynyt toisille kilpakentille. Välillä teoksen sivuilla voi huomata, että Lehtinen on pyrkinyt yhteiskunnalliseen analyysiin, josta kumpuaa mielenkiintoisia tuloksia. Kertoessaan BOC Challenge 1986–1987 -yksinpurjehduskisasta tai vuosien 1989–1990 Whitbread maailmanympäripurjehduksesta voi havaita kuinka maailma on muuttunut. 1980-luvun Suomi tuntuu kovin etäiseltä. Vastaavanlaista valtamerikilpapurjehduksen juhlaa ei ole Suomessa koommin koettu vaikka Ruotsissa tähän on pystytty. Lehtinen tuo kutkuttavasti esiin monia pieniä faktoja ja yhdessä omaelämänkertansa kanssa lukukokemus on huikea, vaikka epätarkkuuksiakin kirjan sivuilta löytyy.
Eräissä kohdin paistaa pieni kiire. Pohdin paljon lukiessani, olisiko kirjaan kirjoittamiseen ja toimittamiseen käyttää hieman enemmän aikaa. Kiire on heijastunut kahteen tekijään. Jossain kohdin pieniä yksityiskohtia on jäänyt tarkentamatta ja temaattinen kokonaisuus ei ole täysin eheä. Vaikka kirjan alku on varsin mielenkiintoinen, voi samat asiat löytää seurojen historiikkien sivuilta. Kirjan sisällön kannalta olisi ollut perustellumpaa käsitellä laajemmin kilpapurjehduksen tematiikkaa. Suomalainen vapaa-ajanpurjehdus ja siihen kiinteästi liittyvä kilpapurjehdus oli yleiseurooppalainen ilmiö (mukaan lukien Pohjois-Amerikka), joka liittyi omistavan luokan tapakulttuuriin ja koodistoihin. Ei ollut aivan sattumaa, että kilpailu vakiintui pursiseurojen välisen yhteistyön kivijalaksi.
Lehtinen käsittelee johdannossa vain kolmea ensimmäistä pursiseuraa, joilla eittämättä on tärkeä rooli lajin vakiintumisen kannalta Suomessa. Mukaan olisi kuitenkin ehdottomasti pitänyt liittää Wiborgs Läns Segelföreninigin esittely, koska sillä oli keskeinen asema Airiston, Hangon ja Helsingin sekä Suomenvedenpohjan sinisillä kilpakentillä. NJK:n, ASS:n ja WLS:n lähes veljellinen suhde kilpailuareenoilla oli se merkittävä tekijä, jolle nykymuotoinen harrastus rakennettiin. Vaikka muut pursiseurat, kuten BSF osallistuivat muutamilla veneillä kilpailuihin, ei niiden panos ollut lähellekään sitä, mitä kolmen veljeksen tekemä työ oli lajin hyväksi.
Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista lukea ulkomaisen kilpapurjehduskulttuurin synnystä ja kuinka eräät kilpailut vakiintuivat purjehdusurheilun Graalin maljoiksi. Vaikka tiettävästi yksikään suomalainen venekunta tai purjehtija ei ole ollut tavoittelemassa maailman vanhinta edelleen kiertävää kiertopalkintoa America's Cupia, olisi käsittelyyn voinut nostaa pohjoismaisen Kultapokaalin, jonka historia on varsin värikäs myös suomalaisesta näkökulmasta. Tämä olisi ollut helppo sitoa kohtaan, jossa Lehtinen käsittelee Sinebrychoffin pokaalia, joka America's Cupin ja Kultapokaalin lisäksi on kansainvälisestikin merkittävä palkinto.
 |
| Viipurilaisen Harry Wahlin 10mR Nina otti hopeaa Tukholman olympiavesillä 1912. Kirjan kuvitusta. Kuva: Kansainvälinen olympiakomitea. |
Varhaisiin kiertopalkintoihin tiivistyykin kilpapurjehduksen henki ja syy miksi olympialaiset eivät kiehtoneet niin suuresti purjehtijoita ennen toista maailmansotaa. Varhaisemmat palkinnot olivat muodostuneet jo legendaarisiksi ja niitä tavoiteltiin usein rahaa ja vaivoja säästämättä ennen modernin olympialiikkeen syntyä. Lehtisen kirjasta jää pois koko joukko sankaripurjehtijoita, jotka ennen kaikkea ansaitsivat paikkansa teoksessa, joka tituleeraa itseään kilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Paikkansa olisivat ansainneet niin Henrik Ramsay, Hemming Elfving, Leuto Pajunen ja moni muu. Tästä syystä kirjaa voikin hyvällä syyllä kutsua olympia- ja valtamerikilpapurjehduksen "kuka kukin on" -teokseksi. Suomalaisen kilpapurjehduksen kokonaivaltainen historia ja henkilögalleria odottaa vielä kirjoittajaansa.
Kirja loppuu melko luonnollisesti viimeisimpään suomalaiseen valtamerikilpapurjehtijaan Thomas "Tompe" Johansoniin, joka on ottanut osaa kahteen Volvo Ocean Race -kilpailuun. Teos loppuu kuitenkin kuin varkain. Olisin kaivannut pientä yhteenvetoa tai mahdollinen epilogia loppuun. Vaikka tällä hetkellä käynnissä olevassa Volvo Ocean Race -kilpailussa ei ole yhtään suomalaista osanottajaa, olisi Lehtinen voinut rakentaa epilogin tulevaisuuden arvelujen varaan. Loppuvuodesta 2014 Leopard by Finland -niminen joukkue rikkoi ARC 2014-kilpailussa Atlantin ylityksen ennätyksen ja voitti samalla koko kilpailun. Vaikka kilpailumiehistö oli osittain veneen omistajan puolesta vanhoja valtamerikisakonkareita, oli purjehdusmiehistöstä puolet suomalaisia. Joukkueen puhemiehenä ja kilpailussa ruorimiehenä toiminut Samuli Leisti on ilmoittanut, että joukkueen pidemmän aikavälin tähtäimenä on osallistua mahdollisesti jo vuonna 2017 alkavaan Volvo Ocean Race -kilpailuun. Uuden valtamerikilpapurjehtijoiden sukupolven esiintuominen olisi sitonut kirjan lopun mukavasti ensimmäisten suomalaisten purjehtijoiden perintöön, joka alkoi yli 150-vuotta sitten. Vaikka kilpapurjehduksesta on muodostunut ammattilaisten areena, on se silti viimeisiä lajeja, joissa mukaan voi päästä myös harrastuspohjalta. Ajatus suomalaisesta joukkueesta on erittäin kutkuttava ja jää nähtäväksi milloin sinivalkoiset värit liehuvat uuden VOR-veneen perässä.
Kirjan loppuun on lukijan iloksi koottu lista keskeisimmistä valtameripurjehduskilpailuista sekä niiden suhteista. Aakkosellinen hakemisto on erittäin hyödyllinen lukijalle, joka ei ole aivan selvillä kaikista kilpapurjehduksista. Suomalaiset sankaripurjehtijat on kriittisistä huomioista huolimatta hyvä perusteos, joka jokaisen purjehduksesta kiinnostuneen kannattaa hankkia omaan kirjahyllyynsä. Pienistä puutteista huolimatta Suomalaiset sankaripurjehtijat: kahveleista skiffeihin avaa merkittävällä tavalla kilpapurjehdusurheilun suomalaista näkökulmaa ja historiaa.
 |
| Purjehdus VOR-veneellä kovissa olosuhteissa on rankkaa työtä – Seurusteluun ei jää aikaa eikä voimia. Kirjan kuvitusta. Kuva: Puma, Amory Ross. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti