Ajatuksia menneisyydestä: Suomen vanhin...

Hai-veneitä kilpailemassa paremmuudestaan Harmajan vesillä.
Kuva: Hugo Sundström 1949, Helsingin kaupunginmuseo.

Vapaa-ajanpurjehduksen historiaa tutkiessa tulee lähes päivittäin vastaan sanapari ”Suomen vanhin” tai joku muu vastaava menneisyyteen liittyvä vertaus. Tämä ei ole ainoastaan menneisyyden ilmiö, vaan vastaava toistuu usein myös nykypäivänä. Vene 15 Båt –messujen yhteydessä #Venda Sailing Symposiumissa viisi pursiseuraa esittelivät itseään Pecha Kucha –menetelmällä. Mukana olivat Rauman Purjehdusseura, Airisto Segelsällskap, Esbo Segelförening, Helsingfors Segelklubb ja Nyländska Jaktklubben. Ainakin  kolme seuroista viittasi menneisyyteen esittelemällä itsenä, jonkin alueen tai ryhmän vanhimpana pursiseurana.

Pursiseurat rakentavat omaa olemassaoloaan historian kautta. Se on varsin tavallista yhdistysmaailmassa ja muutenkin elämässä. Kuka ei olisi joskus kuullut lausahduksen: ”Olen sukumme vanhin”. Pursiseurojen menneisyys ja identiteetti rakentuvat myös vahvasti kilpailemisen pohjalle. Suomen vanhimpien pursiseurojen BSF:n, NJK:n, ASS:n ja WLS:n yhteistyö perustui juuri kilpapurjehduksen varaan. Myöhemmin perustetut seurat, kuten HSS ja HSK pääkaupunkiseudulla tai ÅSK ja TPS Turussa liittyivät saumattomasti tähän toimintamalliin. Perustelujen takana näin ollen voidaan olettaa olevan kilpailullinen asetelma, jonka kautta seurat kilpailevat keskenään jos ei suorasti, niin välillisesti. Ennen toista maailmansotaa maineella ja iällä oli suuri merkitystä. Vaikutusvalta perustui kilpailumenestyksen lisäksi myös ikään, suhteisiin muihin pursiseuroihin niin Suomessa kuin ulkomailla, kokoon sekä historiaan.

Aikaisemmin maineen, kunnian sekä identiteetin rakentamisella oli tärkeä asema myös yksityiselämässä. Ja onhan se mukavaa edelleen vahvistaa omaa identiteettiään tokaisemalla purjehdusveljelleen kuuluvansa vaikkapa Suomen vahvimpaan opiskelijapurjehdusseuraan.

Olen listannut oheen muutamia ”vanhin jossain” -kommentteja, jotka osa ovat hyvinkin tunnettuja ja osa hieman tuntemattomampia. Sitä ei myöskään pidä ottaa liian tosissaan, sillä monet vuosiluvut ovat hyvin tulkinnanvaraisia. Mukana on myös historian hämärään vaipuneita seuroja. Listaa saa jatkaa ja uusia ehdotuksia otetaan vastaan, joko blogin, facebookin tai twitterin puolella. Virheitä saa myös korjata! Päivitän listaa aika ajoin

Suomen vanhin -lista:

BSF: Suomen vanhin edelleen toimiva urheilu- ja pursiseura, joka perustettiin myrskyisenä tammikuun päivänä vuonna 1856.

NJK: Suomen vanhin rekisteröitynyt pursiseura, joka perustettiin vuonna 1861.

ASS: Suomen Turun vanhin pursiseura vuodelta 1865.

PPS: (Päijänteen Purjehdus Seura 1895–1975) oli ensimmäinen ja moneen vuoteen ainoa suomenkielinen pursiseura Suomen Purjehtijaliitossa.

TTPS: Suomen ensimmäinen työväenpursiseura, 1896.

ÅSK: (1896–1974) Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen työväenpursiseura 1897 (1896).

KuoPS: Suomen vanhin edelleen toimiva sisävesiseura, 1889.
TPS: Turun ensimmäinen suomenkielinen pursiseura, 1906.

SPS: Helsingin ensimmäinen suomenkielinen pursiseura, 1913.

TRIP: Suomen ensimmäinen opiskelijapurjehdusseura, 1951.

Tunnuksistaan pursiseurat tunnetaan: Seurojen laulut yhteisöllisyyden rakentajina

Wasa Segelförenings Sångbokin kansilehti vuodelta 1929

Seurojen tärkeimmät ulkoiset symbolit olivat pursiseuran lippu, vaatetus ja siihen liittyvät tunnukset. Pursilippu lienee edelleen tunnetuin ja seuralaisia eniten yhdistävä tunnus. Kausi aloitetaan  edelleen lipunnostolla ja se päätetään lipunlaskuun monissa seuroissa. Tapa juontaa juurensa vapaa-ajanpurjehduksen varhaisiin vaiheisiin. Toisen maailmansodan jälkeen pukeutuminen on muuttunut muodin mukana ja harvemmin seurojen tukikohdissa tai kaupungilla enää näkee täysin tyylipuhdasta kapteeninasua lakkeineen ja seuratunnuksineen. Viimeaikoina olen tosin huomannut, että erilaiset kapteeninlakit kokardeineen ovat tulossa uudestaan muotiin.

Seuran symboleilla ja yhtenäisellä pukeutumisella tavoiteltiin yhteisöllisyyttä, jolla rakennettiin seuraa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Se oli ennen toista maailmansotaa ja vielä osittain sen jälkeenkin osa seuran vallankäytön diskurssia. Edelleenkin sama diskurssi voidaan yhdistää pursilipun käyttöön. Ulkopuolisilla ei ole oikeutta käyttää seuran lippua.

Tarkastellessani pursiseurojen symboliikkaa ja tunnuksia yhteisöllisyydenrakentajina huomasin, että seuroilla oli ja on edelleen omat laulunsa. Suurin osa musiikista on varta vasten seuralle sävellettyä ja sanoitettua, mutta joukosta löytyy myös kappaleita, jotka ovat ajan saatossa vakiintuneet seuran tunnuksiksi, vaikka ne alun perin ovat tulleet tunnetuksi muussa yhteydessä. Kappaleita esitettiin seuran tilaisuuksissa ja erityisesti edellä mainitun lipunnoston yhteydessä. Monilla pursiseuroilla laulu kuului myös illanviettojen ja regattaillallisten vakio-ohjelmistoon. Usein kappaleiden sanoituksissa oli kohtia, jotka yhdistivät seuralaisia. Saattoipa jopa olla, että joihinkin kappaleisiin sisältyi poliittinen sanoma. 

Turun alueella omat kappaleensa oli lähes kaikilla pursiseuroilla. Åbo Segelklubbilla oli Alfred Anderssénin säveltämä ja Albert Nygrénin sanoittama ponteva Seglarsång, jonka sanoituksissa kuvataan purjehduksen vaiheita merellä. Airisto Segelsällskapin jäsenet samaistuivat lempeään alkujaan kehtolauluksi sävellettyyn Lugn hvilar sjön -laulelmaan. Turun Työväen Pursiseuralaiset tiettävästi ainakin jossain vaiheessa lauloivat työväenlauluja tukikohdassaan. Turun Pursiseuralla oli tunnuslauluja jopa kaksi. Ensimmäinen oli vuonna 1924 sävelletty Ulos Merelle! -marssi, mutta tunnetumpi lienee Pentti Viherluodon jatkosodan aikana säveltämä valssi Aamu Airistolla, joka julkaistiin nuottina sodan jälkeen. Myös muilla Suomen pursiseuroilla oli omat kappaleensa. Esimerkiksi Helsingfors Segelklubbilla oli oma laulunsa, joka löytyy seuran sivulta.

On ilmeistä, että lauluja laulettiin myös purjehtiessa sekä perillä rannassa. Monet pursiseurat painattivat lauluvihkoja muistin tueksi, josta esimerkkinä blogikirjoituksen yhteydessä oleva kuva Wasa Segelförenings Sångbokin kansilehdestä vuodelta 1929.

Minna Canth ja purjehdus: Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa?

Tänään 19.3 vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Minna Canth oli 1800-luvulla elänyt kirjailija, joka tunnetaan erityisesti naisasiakysymyksen ja köyhien aseman keskustelun avaajana. Kirjailijana hän raivasi tietä suomalaisen tasa-arvoisen kansalaisyhteiskunnan syntymiselle. Parhaiten hänet tunnetaan näytelmistään Työmiehen vaimo, Köyhää kansaa, Kovan onnen lapsia, Sylvi ja Papin perhe, mutta harva muistaa, että Canth sivusi tuotannossaan välillisesti myös purjehdusta kirjoituksessa Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaan kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa? Kirjoitus ilmestyi Uuden Kuvalehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1891.

Minna Canthin tarina on pisteliäs vastakirjoitus Juhani Ahon Purjeita kuivaamassa lastulle. Se leikittelee  ajatuksella, mitä tapahtui sinä aikana kun miehet olivat salaa pujahtaneet purjehduksen paheelliseen maailmaan ja kaupungin iloihin.

Juhani Ahon Purjeita kuivaamassa lastu julkaistiin vuonna 1891 osana ensimmäistä Lastuja-kokoelmaa, mutta se oli julkaistu jo tätä ennen sanomalehdessä, kuten huomattava osa hänen lastuistaan. Purjeita kuivaamassa kertoo kahdesta naimisissa olevasta miehestä, jotka haikailevat purjehtimaan ja pois perheidyllistä ainakin hetkeksi. Vaikka kertomus on varsin kevyt ja humoristinen, voi sen takaa löytää heijastumia yhteiskunnan tilasta sekä naisten ja miesten välisestä vastakkainasettelusta niin urheilun kuin elämänkin piirissä. Lastusta käy hyvin ilmi, ettei purjehtimista ajateltu naisten harrastukseksi vielä 1800-luvun lopulla. Kuvaavaa on, että Aho vuodatti tuntojaan lastuun seuraavasti:

"Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä >>äärettömästi>> rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme. Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella, kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos emme heti kohta lakanneet, niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia miesten pienistä passioneista."

Ja pian hän jatkaa: "Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin."

Lastun edetessä käy ilmi, että miehet vaimojensa huomaamatta livahtavat salaa veneelle taskut täynnä  tulitikkuja ja tupakkaa suunnaten matkansa kohti järven selkää ja kaupunkia. Vaikka seuraavana päivänä miehet saapuvat kotirantaan soutaen ja katuvina pistää Minna Canth vastakirjoituksessaan paremmaksi: Naisilla on sillä aikaa ollut oma "viaton" seikkailunsa. Minna Canthin vastakirjoituksen Mutta mitäs tapahtui meille rouville sillä aikaa kuin miehemme olivat purjeita kuivaamassa? voi kokonaisuudessaan lukea Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen kautta.

Nykyisin purjehtiminen on tasa-arvoistunut ja esimerkkeinä tästä voidaan pitää Suomen  naisten menestystä Lontoon olympiavesillä vuonna 2012 ja kansainvälisen naisjoukkueen osallistumista Volvo Ocean Race -maailmanympäripurjehduskilpailuun. Esimerkeistä huolimatta laji on vielä kovin miesvoittoinen, mutta tulevaisuus on varmasti tasa-arvoisempi.

Vapaa-ajanpurjehduksen historiaa painotuotteina: Naisten tie sinisille kilpakentille

Selailin viime viikolla taas kerran Soili Puukon pro gradu -opinnäytetyötä Naisten tie sinille kilpakentille – Tutkimus naisten kilpapurjehduksesta 1900-luvun Suomessa. Työ on mielenkiintoinen, koska se on ensimmäinen teos liittyen naispurjehdushistoriaan Suomessa ja toiseksi se tuo käsiteltävän aiheen varsin lähelle nykypäivää. Opinnäytteen voi ladata Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistosta.

Tutkimuksessa käsitellään nimensä mukaisesti naisten kilpapurjehdushistoriaa Suomessa 1900-luvulla, mutta alkuun kerrataan myös purjehdusurheilun historiaa aina Corkin vesiklubin perustamisesta lähtien. Työn pitkä aikarajaus tekee työstä hieman hajanaisen, mutta se on täynnä erittäin mielenkiintoisia yksityiskohtia. Vaikka opinnäytteessä on tiettyjä epätäsmällisyyksiä ja jopa joitain asiavirheitä on se kokonaisuutena erittäin mielenkiintoista luettavaa. Teoksen ansioksi voi sanoa, että se on rohkea keskustelunavaus purjehdushistorian saralla, joka perinteisesti on kirjoitettu miesnäkökulmasta.

Air Mail – Lentopostia Atlantin takaa

Muutama viikko sitten kävin sattumalta New Hampshiren Boat Museumin Facebook-sivuilla, jossa oli käynnissä kilpailu kuka on kauimmainen sivusta tykkääjä. Ehdokkaita oli ympäri yhdysvaltoja ja 519  tykkääjän joukossa mukana myös muutama kanadalainen. Ei siis ollut epäilystäkään, että kaukaisen ja karun pohjoisen purjehtijakansan edustaja sai ansaitun voiton.

Luvassa oli palkinto ja tänään se vihdoin oli odottamassa postilaatikossa lentopostin muodossa. Tuhansien järvien maan asukki sai mainion retroaiheisen Winnipesaukee-järveä kuvaavan jääkaappimagneetin. Kiitos tästä! Mukana tuli myös muutama esite, jotka ohjasivat hakemaan lisätietoa New Hampshire Boat Museumin internetsivuilta. Toiminta näytti varsin eloisalta ja mikäli joskus joku veneilystä kiinnostunut Yhdysvalloissa päin liikkuu New Hampshiren kulmilla, kannattaa museossa käydä.

Purjehduskuvia historian hämärästä: Naiset ja purjehdus

Vera Eichholz ja Constanttin Grünberg purjehtimassa Eichholzien Tammettarella 1930-luvulla. Molemmilla henkilöillä on päässään Helsingfors Segelsällskapetin kapteenin lakit. Kannattaa huomioida myös Veran purjehdukseen soveltuva vaatetus, jonka somisteena on kravatti. Kuva: tuntematon valokuvaaja, Helsingin kaupungin museo, CC BY 4.0.

Vaikka tällä hetkellä olen uppoutunut valmistelemaan seuraavaa vertaisarvioitua artikkelia purjehduskilpailuista urheilutapahtumana, ei yksi aihe malta jättää minua rauhaan. Sivuainetutkielmani ulkopuolelle jäi eräs hyvin mielenkiintoinen teema: naiset ja purjehdus ennen toista maailmansotaa. Tehdessäni tutkimusta pursiseurojen tavoitteista maailmansotien välisenä aikana lähteissä tuli vastaan aina silloin tällöin naisia, joilla oli hyvin vahva asema pursiseuroissa niin purjehtijoina kuin taustavaikuttajina. Kysymyksenasettelun ja sivurajoituksen takia jouduin jättämään aiheen toistaiseksi, mutta toivon löytäväni jossain vaiheessa sopivan artikkelikokoelman aiheen käsittelyyn.

Selatessani Finnan tietokantaa löysin hienoja kuvia naisten purjehduksista eri aikakausilta. Kaikkia kuvia ei ollut mahdollista käyttää blogissani, mutta jaan ne Purjeita kuivaamassa -facebooksivuilla. Ohessa muutama todella hieno valokuva Turussa valmistetun Tammettaren kannelta ja kajuutasta. Vaikka naiset näkyvät huomattavasti miehiä harvemmin pursiseurojen kirjallisessa aineistossa, näyttäytyvät naiset sangen usein purjehduskuvissa. Näin ollen on hyvin mahdollista, että naisten vapaa-ajan purjehdushistoria on aiemmin luultua laajempi ja rikkaampi.

Lida Forselles, Eugen Eichhholz ja Constantin Grünbergin Irina-tytär purjehtimassa Eichholzien Tammettarella. Kuva: Constantin Grünberg, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Lida Forselles, Eugen Eichholz ja Constantin Grünberg Irina-tytärensä kanssa kahvilla Tammetaren kajuutassa. Tammetar oli Turussa 1916 rakennettu kaksimastoinen jooli, joka alun perin veistettiin tullilaitoksen käyttöön. Vene oli Eugen Eichholzin omistuksessa vuosina 1931–1937. Kuva: Veta Eichholz?, Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Florence Arthaud – In memoriam

Kuluneen viikon yksi puhutuimmista uutisista purjehdusmaailmassa on ollut purjehtija Florence Arthaud'n tapaturmainen kuolema helikopterionnettomuudessa Argentiinassa. Onnettomuuden uhrien joukossa oli myös kaksi muuta tunnettua ranskalaista huippu-urheilijaa. He olivat osallistumassa tositelevisio-ohjelman kuvauksiin.

Arthaud oli yksi maailman parhaista purjehtijoista ja hänen meriitteihinsä kuului mm. Route du Rhum -kilpailun voittaminen 33-vuotiaana vuonna 1990 ja Transpacific -kilpailun ensisija Bruno Peyronin kanssa vuonna 1997.

Florencen tunteneet ovat luonnehtineet häntä vahvaksi persoonaksi, jonka sisäinen rauha ja tyyneys oli omaa luokkaansa. Vaikka monet ajattelevat Ellen MacArthurin olevan menestynein naispurjehtija maailmassa, oli hän vasta koululainen kun Arthaud teki yksipurjehduksen Atlantin ylityksen maailmanennätyksen vuonna 1990. Hänen menestyksensä madalsi naisten ja miesten välisiä raja-aitoja niin purjehduksessa kuin huippu-urheilussa. Voidaankin sanoa, että Florence jatkoi sitä ranskalaisten kuuluisten naispurjehtijoiden menestystä, joka oli alkanut Virginie Hériotista vuosisadan alussa.

Elaine Buntigin pidempi artikkeli Florence Arthaudin elämästä.

Arhaudin haastattelu Chicago Tribunessa vuodelta 1990

Arthaudin wikipediasivu (ranskaksi).