Mitä luin tänään: Eero Lehtisen Pakko purjehtia

Lehtinen, Eero: Pakko Purjehtia. John Nurmisen säätiö, 2014. 242 sivua.

Vuosi sitten ilmestynyt Eero Lehtisen esikoisteos Pakko purjehtia on hieno kirja, joka kertoo suomalaisen valtameripurjehduksen historian yhden miehien näkökulmasta. Se ei ole kaikenkattava, mutta tuo esille upeasti, kuinka purjehdusurheilu on muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Oman mausteensa tuo mukaan Lehtisen melko rehellinen ja ajoittain jopa suorasukainen tyyli kirjoittaa kanssaihmisistään ja valinnoistaan. Vaikka kirja ilmestyi vuosi sitten, ei se ole menettänyt ajankohtaisuuttaan ja siitä voi povata tulevaisuuden klassikkomuistelmia purjehdusurheilun saralla.

Muistelmien ehdottomasti mielenkiintoisinta osuutta edustavat kertomukset  Whitbread 89–90 -kilpailusta ja sen ympäriltä. Ajankuva suomalaisista purjehtijapiireistä 1980-luvun lopulla on kiehtova. Purjehdusurheilu oli yhtä hurjaa kuin elämä ylipäätään ennen 1990-luvun lamaa. Tietoista tai tiedostamatonta riskienottoa ei kaihdettu. Illat venyivät ja monissa purjehdukseen liittyvissä asioissa oltiin vielä noviiseja. Lehtisen kritiikki kolmea maksiveneprojektia kohtaan, jossa amatöörit ja suuret egot kohtasivat on armotonta.  Kuuluisa sanonta tosin toteaa, että maalla ollaan usein viisaita kun merellä tapahtuu. Ja vaikka oltaisiin merellä ei silloinkaan oikeassa olo ole helppoa. Kirjassa on myös pidempiä kohtia, jotka eivät välttämättä kiinnosta lukijaa, joka on kiinnostunut purjehduksesta, mutta niilläkin on oma tarkoituksensa rakennettaessa teoksen narratiivia.

Lehtisen teos jatkaa suomalaisen purjehdusmuistelmien perinnettä, joilla on lähes yhtä pitkä historia kuin vapaa-ajan purjehduksen historialla Suomessa. Ensimmäiset suomalaiset purjehdusmuistelmat onvat ajalta ennen ensimmäistä maailmansotaa, mutta tunnetuin lienee Henrik Ramsayn Sommar och Segel – Purjehtijan muistelmia, jonka jokainen vähänkin itseään kunnioittava purjehtija on lukenut. Käytännössä suurin osa vapaa-ajanpurjehduksen suomalaisesta historian kirjoituksen kuvauksista ennen toista maailmansotaa perustuu juuri Ramsayn muistelmiin niin hyvässä kuin pahassakin. Teosta ovat käyttäneet tutkimuksiensa apuna niin professori Yrjö Kaukiainen kuin tietokirjailijat Pirkka Leino ja Pekka Barck. Sommar och Segelin lisäksi lukemisen arvoisia muistelmia ovat Yngve Paciuksen Purjehdusmuistelmia vuodelta 1963 ja Kenneth ja Stefan Gahmbergin Purjehduskilpailu maailman ympäri – Skopbank of Finland, ensimmäinen suomalainen vene Whitbred Round the Word –kilpailussa.

Lehtisen ja Gahmbergien teoksilla on paljon yhteistä, kertovathan ne molemmat kilpapurjehduksesta maailman merillä, mutta niitä erottaa yksi merkittävä tekijä. Siinä missä Pakko purjehtia on positiivinen ja elämänhaluinen kirja kohdatuista vaikeuksista huolimatta, on Purjehduskilpailu maailman ympäri hyvin melankolinen teos, jonka sivuilta löytyy syvä pettymys.

Eero Lehtisen esikoisteoksessa on monia kohtia, jotka vetävät vakavaksi ja saa sunnuntaipurjehtijan miettimään omia valintojaan merellä ja elämässä on esikoiskirja positiivinen lukukokemus. Teksti on elävää ja monissa kohdissa Lehtinen nauraa itselleen ja toikkailuilleen. Samassa lukija voi hykerrellä itsekseen maailmanympäripurjehtijan mukana teosta lukiessaan.

Ensi viikon keskiviikkona 29.4 ilmestyy Eero Lehtisen toinen teos, joka paneutuu kilpapurjehduksen kahteen kiinnostavaan kategoriaan, olympiapurjehdukseen ja valtamerikilpailuihin. Suomalaiset sankaripurjehtijat – Kahvelipurjeista skiffeihin arvostelu ilmestyy tuoreeltaan Purjeita kuivaamassa –blogissa kirjan ilmestymisen jälkeen.

Eero Lehtisen 12.5.2014 Helsingin Sanomissa julkaistun haastattelun voit lukea täältä.

Ajatuksia menneisyydestä: Suomen vanhin...

Hai-veneitä kilpailemassa paremmuudestaan Harmajan vesillä.
Kuva: Hugo Sundström 1949, Helsingin kaupunginmuseo.

Vapaa-ajanpurjehduksen historiaa tutkiessa tulee lähes päivittäin vastaan sanapari ”Suomen vanhin” tai joku muu vastaava menneisyyteen liittyvä vertaus. Tämä ei ole ainoastaan menneisyyden ilmiö, vaan vastaava toistuu usein myös nykypäivänä. Vene 15 Båt –messujen yhteydessä #Venda Sailing Symposiumissa viisi pursiseuraa esittelivät itseään Pecha Kucha –menetelmällä. Mukana olivat Rauman Purjehdusseura, Airisto Segelsällskap, Esbo Segelförening, Helsingfors Segelklubb ja Nyländska Jaktklubben. Ainakin  kolme seuroista viittasi menneisyyteen esittelemällä itsenä, jonkin alueen tai ryhmän vanhimpana pursiseurana.

Pursiseurat rakentavat omaa olemassaoloaan historian kautta. Se on varsin tavallista yhdistysmaailmassa ja muutenkin elämässä. Kuka ei olisi joskus kuullut lausahduksen: ”Olen sukumme vanhin”. Pursiseurojen menneisyys ja identiteetti rakentuvat myös vahvasti kilpailemisen pohjalle. Suomen vanhimpien pursiseurojen BSF:n, NJK:n, ASS:n ja WLS:n yhteistyö perustui juuri kilpapurjehduksen varaan. Myöhemmin perustetut seurat, kuten HSS ja HSK pääkaupunkiseudulla tai ÅSK ja TPS Turussa liittyivät saumattomasti tähän toimintamalliin. Perustelujen takana näin ollen voidaan olettaa olevan kilpailullinen asetelma, jonka kautta seurat kilpailevat keskenään jos ei suorasti, niin välillisesti. Ennen toista maailmansotaa maineella ja iällä oli suuri merkitystä. Vaikutusvalta perustui kilpailumenestyksen lisäksi myös ikään, suhteisiin muihin pursiseuroihin niin Suomessa kuin ulkomailla, kokoon sekä historiaan.

Aikaisemmin maineen, kunnian sekä identiteetin rakentamisella oli tärkeä asema myös yksityiselämässä. Ja onhan se mukavaa edelleen vahvistaa omaa identiteettiään tokaisemalla purjehdusveljelleen kuuluvansa vaikkapa Suomen vahvimpaan opiskelijapurjehdusseuraan.

Olen listannut oheen muutamia ”vanhin jossain” -kommentteja, jotka osa ovat hyvinkin tunnettuja ja osa hieman tuntemattomampia. Sitä ei myöskään pidä ottaa liian tosissaan, sillä monet vuosiluvut ovat hyvin tulkinnanvaraisia. Mukana on myös historian hämärään vaipuneita seuroja. Listaa saa jatkaa ja uusia ehdotuksia otetaan vastaan, joko blogin, facebookin tai twitterin puolella. Virheitä saa myös korjata! Päivitän listaa aika ajoin

Suomen vanhin -lista:

BSF: Suomen vanhin edelleen toimiva urheilu- ja pursiseura, joka perustettiin myrskyisenä tammikuun päivänä vuonna 1856.

NJK: Suomen vanhin rekisteröitynyt pursiseura, joka perustettiin vuonna 1861.

ASS: Suomen Turun vanhin pursiseura vuodelta 1865.

PPS: (Päijänteen Purjehdus Seura 1895–1975) oli ensimmäinen ja moneen vuoteen ainoa suomenkielinen pursiseura Suomen Purjehtijaliitossa.

TTPS: Suomen ensimmäinen työväenpursiseura, 1896.

ÅSK: (1896–1974) Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen työväenpursiseura 1897 (1896).

KuoPS: Suomen vanhin edelleen toimiva sisävesiseura, 1889.
TPS: Turun ensimmäinen suomenkielinen pursiseura, 1906.

SPS: Helsingin ensimmäinen suomenkielinen pursiseura, 1913.

TRIP: Suomen ensimmäinen opiskelijapurjehdusseura, 1951.

Tunnuksistaan pursiseurat tunnetaan: Seurojen laulut yhteisöllisyyden rakentajina

Wasa Segelförenings Sångbokin kansilehti vuodelta 1929

Seurojen tärkeimmät ulkoiset symbolit olivat pursiseuran lippu, vaatetus ja siihen liittyvät tunnukset. Pursilippu lienee edelleen tunnetuin ja seuralaisia eniten yhdistävä tunnus. Kausi aloitetaan  edelleen lipunnostolla ja se päätetään lipunlaskuun monissa seuroissa. Tapa juontaa juurensa vapaa-ajanpurjehduksen varhaisiin vaiheisiin. Toisen maailmansodan jälkeen pukeutuminen on muuttunut muodin mukana ja harvemmin seurojen tukikohdissa tai kaupungilla enää näkee täysin tyylipuhdasta kapteeninasua lakkeineen ja seuratunnuksineen. Viimeaikoina olen tosin huomannut, että erilaiset kapteeninlakit kokardeineen ovat tulossa uudestaan muotiin.

Seuran symboleilla ja yhtenäisellä pukeutumisella tavoiteltiin yhteisöllisyyttä, jolla rakennettiin seuraa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Se oli ennen toista maailmansotaa ja vielä osittain sen jälkeenkin osa seuran vallankäytön diskurssia. Edelleenkin sama diskurssi voidaan yhdistää pursilipun käyttöön. Ulkopuolisilla ei ole oikeutta käyttää seuran lippua.

Tarkastellessani pursiseurojen symboliikkaa ja tunnuksia yhteisöllisyydenrakentajina huomasin, että seuroilla oli ja on edelleen omat laulunsa. Suurin osa musiikista on varta vasten seuralle sävellettyä ja sanoitettua, mutta joukosta löytyy myös kappaleita, jotka ovat ajan saatossa vakiintuneet seuran tunnuksiksi, vaikka ne alun perin ovat tulleet tunnetuksi muussa yhteydessä. Kappaleita esitettiin seuran tilaisuuksissa ja erityisesti edellä mainitun lipunnoston yhteydessä. Monilla pursiseuroilla laulu kuului myös illanviettojen ja regattaillallisten vakio-ohjelmistoon. Usein kappaleiden sanoituksissa oli kohtia, jotka yhdistivät seuralaisia. Saattoipa jopa olla, että joihinkin kappaleisiin sisältyi poliittinen sanoma. 

Turun alueella omat kappaleensa oli lähes kaikilla pursiseuroilla. Åbo Segelklubbilla oli Alfred Anderssénin säveltämä ja Albert Nygrénin sanoittama ponteva Seglarsång, jonka sanoituksissa kuvataan purjehduksen vaiheita merellä. Airisto Segelsällskapin jäsenet samaistuivat lempeään alkujaan kehtolauluksi sävellettyyn Lugn hvilar sjön -laulelmaan. Turun Työväen Pursiseuralaiset tiettävästi ainakin jossain vaiheessa lauloivat työväenlauluja tukikohdassaan. Turun Pursiseuralla oli tunnuslauluja jopa kaksi. Ensimmäinen oli vuonna 1924 sävelletty Ulos Merelle! -marssi, mutta tunnetumpi lienee Pentti Viherluodon jatkosodan aikana säveltämä valssi Aamu Airistolla, joka julkaistiin nuottina sodan jälkeen. Myös muilla Suomen pursiseuroilla oli omat kappaleensa. Esimerkiksi Helsingfors Segelklubbilla oli oma laulunsa, joka löytyy seuran sivulta.

On ilmeistä, että lauluja laulettiin myös purjehtiessa sekä perillä rannassa. Monet pursiseurat painattivat lauluvihkoja muistin tueksi, josta esimerkkinä blogikirjoituksen yhteydessä oleva kuva Wasa Segelförenings Sångbokin kansilehdestä vuodelta 1929.