Ulos kammiosta: Kuu kiurusta kesään: Kurkistus Vene 16 Båt -messujen tarjontaan.

5.5m Skylark-venettä kunnostetaan Forum Marinumin tiloissa Turussa. Kuva: Maija Joro/Forum Marinum

Puisia veneitä rakastavat ovat monena vuonna suunnanneet messumatkansa Mahogany Yachting Societyn osastolle, jossa vuosien varrella on ollut esillä varsin komeita pursia. Viime vuonna näytteillä oli mm. 5m-luokan Why Not. Tänä vuonna yhdistyksen messuständillä on esillä monien kaunokaisten lisäksi yksi varsin mielenkiintoinen pursi: 5.5m Skylark.

Skylark on alunperin vuonna 1951 Gilbert von Rettigille Turun Veneveistämöllä veistetty 5.5m-luokan kilpapursi. Aikalaiset kuvasivat Skylarkia klassisen kauniiksi veneeksi ja on muotoilultaan varsin perinteinen. Skylark on lähes 10,5 metriä pitkä ja sen linjoissa huomio kiinnittyy pitkään peränylitykseen.

Vene on yksi viimeisistä, vuonna 1954 toimintansa lopettaneen maineikkaan veistämön rakentamista purjeveneistä. Skylarkin on piirtänyt Turun veneveistämön pääsuunnittelijana 1930- ja 1940-luvuilla toiminut Jarl Lindblom. Hän oli suunnitellut veneitä Rettigin perheelle aikaisemmin, muun muassa Hans von Rettigin joolin Clipper sekä 5m-kilpavene Mariannen.

Kertomuksen mukaan veneen nimeksi valikoitui Skylark aikaisempien purjehdusretkien perusteella, joilla Gilbert von Rettigillä oli tapana tapailla sävelmää ”Skylark” viihdyttääkseen miehistöä ja kohottaakseen tunnelmaan. Kyseisen kappaleen ovat vuosien varrella levyttäneet monet maineikkaat jazz-laulajat ja artistit: Bing Crosby, Ella Fitzgerald, Aretha Franklin, Sonny Rollins, Dexter Gordon, Paul Desmond vain muutamia luetellakseni. Sanaan skylark voidaan liittää myös adjektiivit kujeileva ja leikkisä. Venettä veistettäessä tuleva kilpamiehistö Gilbert von Rettigin, Rolf Nylund ja Ulf Bergring kävivät katsomassa töiden edistymistä säännöllisesti veistämön tiloissa. Pakostakin mieleeni juolahtaa, että ystävykset ovat saattaneet sanailla veneen nähtyään vanhan lorun mukaisesti: "Kuu kiurusta kesään..."

Veneen vaiheet ovat monipolviset ja sen historiaan mahtuu monta maineikasta purjehdusseuraa ja omistajaa, kovia kilpailuja sekä olympiakarsintoja. Skylark on purjehtinut sekä Suomen, että Ruotsin lippujen alla. Vuosien varrella vene oli päässyt varsin huonoon kuntoon, kunnes se vaiherikkaan tapahtumasarjan jälkeen päätyi takaisin Suomeen ja Turkuun kunnostettavaksi.

Skylarkin kunnostusprojekti käynnistyi, kun veneen nykyinen omistaja Hans von Rettig sai kuulla Skylarkin olevan myynnissä Ruotsissa. Kunnostushankkeen lähtökohtana on ollut palauttaa vene mahdollisimman lähelle alkuperäistä asuaan. Skylarkia tuotaessa Turkuun, oli edessä täydellinen peruskorjaus. Vene oli huonossa kunnossa ja se oli seissyt rannalle parisenkymmentä vuotta. Kunnostustyö on ollut haasteellista, mutta paljon on onnistuttu säästämään alkuperäistä. Haasteellisin osuus on ollut veneen alkuperäisten muotojen hahmottaminen, koska veneen toinen omistaja Robert Jansson lyhensi veneen perää 60 senttiä 1950-luvun puolivälissä. Alkuperäisestä peräpeilistä ei ole säilynyt piirustusta ja perän jatkaminen alkuperäiseen mittaansa on tehty vertailemalla säilyneitä muita piirustuksia ja vanhoja valokuvia.

Veneen kunnostus on tapahtunut Merikeskus Forum Marinumin tiloissa ja siitä on vastannut veneveistäjä Juha Suorsa. Hankkeessa on ollut mukana myös Åbo Akademin merihistorian laitos, jonka kokoelmista löytyi veneen alkuperäisiä piirustuksia. Aikalaisaineistoa ja konsultaatiota on saatu veneen suunnitelleen Jarl Lindblomin pojalta John Lindblomilta, joka isänsä tavoin työskentelee venesuunnittelijana.

Kunnostustyön on määrä valmistua kesällä 2016, jonka jälkeen vene lasketaan vesille. Nykyinen omistaja on halunnut, että vene linkittyisi kotiseuransa Airisto Segelsällskapin toimintaan esimerkiksi koulutuskäytössä. Tarkoituksena on, että seuran juniorit voivat osallistua Skylarkilla klassikkoveneiden kilpailuihin tulevina kesinä. Talvella Skylark telakoidaan alkuperäiselle rakennuspaikalleen Turun veneveistämölle.

Veneen historiasta ja kunnostuksesta on tekeillä kirja, jonka kirjoittaa tietokirjailija ja klassikkoveneiden historian asiantuntija Pirkka Leino. Hanke tarjoaa mielenkiintoisen mahdollisuuden dokumentoida mittava kunnostushanke sen ensimmäisistä hetkistä alkaen. Kirjan ulkoasusta ja hankkeen graafisesta ilmeestä vastaa Juha Lökström.

Skylark ja muut puiset kaunottaret löytyvät MYS ry:n messuosastolta 7c20. Skylarkkia koskevat historiatiedot ja teksti pohjautuvat Pirkka Leinon messuosastolle laatimaan materiaaliin.

Skylark purjehtii ensimmäisenä kesänä vuonna 1951 pallokkaan vetäessä kevyessä tuulessa. Kuva: John Lindblom/Jarl Lindblom

Ulos kammiosta: Kurkistus Vene 16 Båt -messujen tarjontaan: Hylkysukellus 2016 Wreck Diving -seminaari

Kuva: Hylkysukellus 16 Wreck Diving -seminaari / Kari Hyttinen

Jos Venda Sailing Symposium ei herätä suuria tunteita, tarjoaa Vene 16 Båt -messut kävijöille lauantaina 13.2.2016 myös toisen mielenkiintoisen seminaarin. Nimensä mukaisesti Hylkysukellus 2016 Wreck Diving -seminaari käsittelee hylkyjä ja sukellusta.

Jos sanomalehtiä on uskominen hylyt ja sukeltaminen kiinnostavat laajaa yleisöä. Lukiessaan esimerkiksi Helsingin Sanomia tulee vastaan useita artikkeleita hylkysukelluksesta, viimeisimmät uutiset aivan vuoden 2015 lopulta.

Itämeri on hylkyjen aarreaitta. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan hylyt säilyvät poikkeuksellisen hyvin vähäsuolaisessa vedessä ja hapettomissa syvänteissä. Sodat, vilkas liikenne ja Itämeren vaikeakulkuisuus ovat tuottaneet vuosien varrella tuhansia hylkyjä. Kokoonsa nähden Itämeri on ollut vilkkaasti liikennöity jo satojen vuosien ajan ja sen vesillä on käyty kymmeniä, ellei satoja meritaisteluita. Hylyt säilyvät hyväkuntoisina myös sen vuoksi, ettei eteläistä Itämerta lukuun ottamatta meressä ole laivamatoa, joka tuhoaa puuta.

Suomenlahden rannikko ja Saaristomeri ovat erittäin vaikeasti navigoitavia merialueita. Sadat laivat ovat vuosien saatossa harhautuneet reiteiltään ja päätyneet hylyiksi. Osa on päätynyt rantarosvojen saaliiksi, mutta monet ovat uponneet ja säilyneet varsin hyväkuntoisina. Kaksituhattaluvulla suurta yleisöä ovat puhuttaneet Vrouw Marian hylky ja uusimpana Hanneke Vromen 1400-luvulta peräisin oleva hylky.

Hylkysukellus 2016 Wreck Diving -seminaari tuo yleisön eteen kattavan valikoiman vedenalaisten muinaismuistojen ja sukelluksen asiantuntijoita niin kotimaasta kuin ulkomailta. Ohjelmasta päätellen seminaari on kiinnostava, myös sellaiselle henkilölle, joka ei hylkysukellukseen joka päivä törmää. Toisaalta muutama puheenvuoro lienee suunnattu myös alan intohimoisimmille harrastajille ja ammattilaisille.

Tapahtuma on ollut Sailing Symposiumin lailla hyvin suosittu menneinä vuosina. Tilaisuus on ilmainen, mutta edellyttää Venemessujen sisäänpääsyn ja etukäteisilmoittautumisen. Kuulijoille on varattu 400 paikkaa, joista jäljellä oli 48 tätä blogikirjoitusta julkaistaessa. Tarkemmat tiedot tapahtumasta ja ilmoittautumisesta löytyvät Hylkysukellus 2016 Wreck Diving -Facebook-sivuilta ja täältä.

Tapahtuman jälkipuinti jatkuu WreckPartyissä eräässä helsinkiläisessä anniskeluravintolassa, jonka nimen saa selvillä tapahtuman Facebook-sivuilta.

Väkeä on tuvan täydeltä viime vuoden Hylkysukellus -seminaarissa
Kuva: Wille Wallin Hylkysukellus 16 Wreck Diving -seminaari 

Alla Hylkysukellus 2016 Wreck Diving -seminaarin ohjelma. Kuva aukeaa tarkemmaksi klikkaamalla.

Ulos kammiosta: Kurkistus Vene 16 Båt -messujen tarjontaan: Venda Sailing Symposium

Eva Berglund-Thörnblom, Sjöhistoriska Museetin intendentti kertomassa Tore Holmin veneistä ja vaiherikkaasta elämästä viime vuoden #Venda Sailing Symposiumissa. Kuva: Iina Airio / SPV

Vene 16 Båt -messut alkavat vajaan kolmen viikon päästä. Luvassa on varsin houkutteleva kattaus vapaa-ajan merelliseen historiaan liittyvää ohjelmistoa ja näytteilleasettajia. Yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista messujen osana on varmasti kuudetta kertaa järjestettävä Sailing Symposium, joka viimevuotiseen tapaan marssittaa estradille joukon asiansa osaavia puhujia ja asiantuntijoita lauantaina 13.2.2016. Venda Sailing Symposium tunnettiin aikaisemmin nimellä The HSS Classic Yacht Symposium ja nykyisellä nimellä tapahtumaa on järjestetty viime vuodesta alkaen. Videoita vanhoista symposiumeista ja esitelmistä löytyy Sail in Finland -sivuston Youtube-kanavalta. Kannattaa katsoa!

Symposiumin järjestäjänä ja puheenjohtajana toimii perinteisesti Esko Kilpi. Hän on vuodesta toiseen koonnut messuvieraiden iloksi asiantuntijoita kertomaan erilaisista purjehdus- ja veneilyalan projekteista sekä historiasta. Menneinä vuosina Kilpi on onnistumaan saamaan Helsinkiin arvostettuja ulkomaisia puhujia. Ilman hänen suurta panosta moni ainutlaatuinen puhuja olisi jäänyt suomalaiselta yleisöltä kuulematta. Tapahtuman kuvauksen mukaisesti symposiumin tarkoituksena on edistää purjehduskulttuurin tuntemusta, lähentää seuroja ja purjehtijoita toisiinsa sekä tuoda esille huipputoimijoita ja kiinnostavimpia aiheita. Näin myös parin viikon päästä.

Täytyy myöntää, että luettuani viime vuoden ohjelman mietin, tarjoaako symposium merihistorian näkökulmasta muuta mielenkiintoista, kuin Eva Berglund-Thörnblomin esitelmä Tore Holmin elämästä ja veneistä. Olin kuitenkin väärässä! Symposium yllätti minut positiivisesti, sillä jokaisessa puheenvuorossa oli mielenkiintoisia näkökulmia, jotka avasivat veneilyn ja purjehduksen historiaa. Parhaimmillaan esitelmät rakensivat huikeita kaaria menneestä tulevaan. Mainittakoon, että designer Ilkka Suppasen puheenvuoro oli viime vuonna erittäin kiehtova. Hän on puhumassa symposiumissa myös tänä vuonna.

Odotettavissa on esitelmä ainakin Swanien historiasta. Veistämö täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja saamme nähdä, mitä kaikkea esitys pitää sisällään. Toinen merihistorian kannalta mielenkiintoinen esitelmä lienee vuonna 2010 edesmenneen veneveistäjän Eino Antinojan elämäntyötä luotaava puheenvuoro. Myös louhiluokan esittely on oletettavasti läpileikkaus purjehdusluokan menneisyydestä, mutta kuulemme varmasti myös tulevaisuuden haasteista klassikkorintamalla.

Vaikka tauon jälkeinen ohjelma näyttää keskittyvän modernimpaan aikakauteen kannattaa se jokaisen purjehtimisesta kiinnostuneen kuunnella. Luvassa on mediaanalyysiä ja useampi puheenvuoro venesuunnittelusta.

Kuten vuonna 2015 symposium on osallistujille ilmainen, mutta edellyttää venemessujen sisäänpääsyä ja etukäteisilmoittautumista 8.2.2016 mennessä. Tapahtuma on monena vuonna ollut viimeistä paikkaa myöden varattu ja on oletettavaa, että näin myös tänä vuonna. Messukeskuksen edustajan mukaan tapahtuma on siirretty suurempaan tilaan suuren osanottajamäärän vuoksi ja muutamia paikkoja on vielä jäljellä. Kiirettä kuitenkin kannattaa pitää, jos haluaa ottaa osaa yhteen alkuvuoden mielenkiintoisimmista veneilyalan tilaisuuksista. Tarkemmat ohjeet ilmoittautumisesta tilaisuuteen löytyy täältä.

Ohessa Venda Sailing Symposiumin ohjelma. Kuva aukeaa suuremmaksi klikkaamalla sitä.

Mitä luin tänään: Anne Pentin Naantalin Seudun Meripelastajat ry 50 vuotta – Tarinallinen historiikki

Pentti, Anne:Naantalin Seudun Meripelastajat ry 50 vuotta – Tarinallinen historiikki. Fadonia Oy, 2015. 84 sivua.

Vapaaehtoisen meripelastuksen historia on Suomessa pitkä. Sen juuret organisoidussa muodossa ulottuvat aina vuoteen 1897 ja ensimmäinen vapaaehtoinen meripelastusasema perustettiin Suursaareen jo vuonna 1857. Suomen Meripelastusseuran toiminta perustui aluksi kiinteisiin meripelastusasemiin, jotka tyypillisesti sijaitsivat luotsiasemien yhteydessä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa toiminta oli vielä varsin vaatimatonta ja sota heijastui meripelastustoimintaan meriliikenteen rajoitusten myötä. Sodan jälkeen 1920-luvulla vapaaehtoinen meripelastustyö ei ollut saavuttanut vielä laajamittaisia tuloksi, mutta toiminta laajeni kattamaan vähä vähältä koko Suomen toiseen maailmansotaan mennessä. Ensimmäinen moottoripelastusvene hankittiin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa vuonna 1913 Hangon meripelastusasemalle ja vuonna 1930 valmistui sisävesien ensimmäinen pelastusvene Siilinkari Tampereella. Pelastusasemat Petsamoon, Laatokalle, Seiskariin, Haapasaareen ja Näsijärvelle päätettiin perustaa vuonna 1932.

Vapaaehtoista meripelastustoimintaa organisoi valtakunnallinen Suomen Meripelastusseura, joka toimii vapaaehtoisten meri- ja järvipelastusyhdistysten keskusjärjestönä. Jäsenseurojen toiminta perustuu yksittäisten meripelastajien auttamishaluun ja pyyteettömään vapaaehtoistyöhön. Nykyisin Suomessa toimii 150 pelastusalusta ja niitä ylläpitää 58 jäsenyhdistystä. Toimintaa on aina Hangosta Inariin. Meripelastusseuran miehistöt auttavat vuosittain yli kahtatuhatta ihmistä, joista osa olisi menehtynyt ilman apua.

Mainittakoon, että Suomen Meripelastusseuran ensimmäinen kunniapuheenjohtaja oli legendaarinen purjehtija, ministeri Henrik Ramsay ja hänen pahin kilpakumppaninsa radalla, Hemming Elfving oli ensimmäinen kunniajäsen. Historian saatossa monet purjehdusta ja veneilyä harrastavat ovat antaneet oman panoksensa paikallisten meripelastusseurojen toimintaan, niin myös naantalilaiset.

Juhlavuotensa kunniaksi Naantali Seudun Meripelastajat ry. teetti Anne Pentin kirjoittaman tarinallisen historiikin, Naantalin Seudun Meripelastajat ry 50 vuotta. Kirja julkaistiin osana juhlavuoden 2015 tapahtumia. Historiikissa kerrotaan tapahtumista ja sattumuksista seuran historian varrelta yhdistyksen perustamisesta juhlavuoteen asti. Kirjan sisältö perustuu seuran arkistomateriaaleihin ja vapaaehtoisten haastatteluihin.

Naantalin Meripelastusseuran perustamisajankohta osuu aikaan, jolloin veneily levisi toden teolla koko kansan huviksi. Lisääntyvät venemäärät niin Naantalissa kuin muuallakin Suomessa asettivat vapaaehtoisen meripelastuksen uuden ongelman eteen. Uusi harrastajakunta vesillä aiheutti myös lisää onnettomuuksia ja muita murheita. Saaristomeren turvallisuutta parantamaan perustettiin vuonna 1955 Naantalin Seudun Meripelastajat ry, jonka tähänastisen tarinan Pentti kirjassa kertoo.

Kirja on tiivis paketti seuran 50-vuotisesta historiasta. Sen lukee läpi parissa tunnissa. Seuran historiaa lähestytään lähinnä eri pelastusveneiden kautta. Kerronta etenee kronologisesti ja on sinällään varsin perinteinen 50-vuotishistoriikki. Kuvaa toiminnasta on väritetty pienillä kertomuksilla erilaisista tapahtumista.

Seuran historiikki on hyvä osoitus siitä, että juhlakirja kannattaa teettää ammattilaisella. Teksti on helposti luettavaa ja se soljuu vaivattomasti. Vaikka kirja etenee kronologisesti, on luettelomaisuutta hyvin vähän. Omalta osaltaan tarinat ovat poistamassa perinteistä historiikin kankeutta.

Parhaiten mieleen jäi kertomus perheestä, joka oli peräsinvian takia joutunut keskeyttämään matkansa. Vapaaehtoisen meripelastajan tullessa paikalle, oli hän neuvonut perhettä jäämään suojaisaan saareen viikonlopuksi ja lupaavansa hinata epäonniset veneilijät takaisin satamaan palatessaan viikonloppuretkeltä.

Kirjan narratiivin ja laajemman yleisön kannalta olisi ollut mielekästä tarkastella perusteellisemmin, mistä tarve yhdistyksen perustamiselle syntyi. Lähes täsmälleen 50 vuotta aikaisemmin Naantalissa oli saanut alkunsa toinen merellinen yhdistys, Naantalin Purjehdusseura, jonka perustamisen takaa voi löytää osittain samankaltaisia motiiveja.

Vaikka Naantalin Purjehdusseuran ensimmäisenä päämääränä oli purjehdusurheilun organisoituminen, oli perustajien mielessä myös veneilyturvallisuuden parantaminen. Naantalissa merenkäynnistä johtuvat hukkumiskuolemat eivät olleet tuntemattomia ja pienempiä haavereita sattui tuon tuosta. Merellä tapahtuvien onnettomuuksien estämisellä on siis pidempi historia Naantalissa kuin kirjaa lukiessa arvaakaan. Merkillepantavaa on myös, että Naantalin Seudun Meripelastajien ensimmäisten jäsenten joukossa oli paljon purjehdusseuralaisia.

Historiikin sisältöä olisi mieluusti muutoinkin lukenut laajemmassa näkökulmassa, jolloin moni asia olisi avautunut paremmin meripelastusseurojen toimintaan vihkiytymättömälle. Kaikesta huolimatta kirjan sivuilta saattoi löytää mielenkiintoisia havaintoja, jotka liittyvät laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen.

Oli mielenkiintoista havaita, että vaikka vuodet vierivät, veneilyn parissa kohdataan samoja ongelmia vuodesta toiseen kaluston kehittymisestä huolimatta. Meripelastajien kertomusten taustalta voi löytää toistuvan diskurssin siitä, miten veneilijöiden taidot ovat puutteellia. Näin on ollut yhdistyksen perustamisajankohtana kuten vuonna 2015. Kirjan korostetuissa lainauksissa toistuu monesti isämäinen ote muita veneilijöitä kohtaan. Välillä lukiessa tuntui siltä, kuin olisi palannut lapsuuteen isän ja isoisän ripitettäviksi.

Toinen mielenkiintoinen rivienvälistä nouseva teema on naisten osallistuminen veneilyyn ja meripelastukseen. Vielä 60-luvulla naiset toimivat lähinnä taustukena ja hengenkohottajina. Mikäli he meripelastusveneeseen nousivat, keittivät naiset lähinnä kahvia ja tekivät ruokaa. Pelastaminen oli raavaiden miesten työtä. Vasta 1990- ja 2000-luvulla naisen asema merellisessä ympäristössä on kyseenalaistunut muuttuvan yhteiskunnan myötä. Syynä lienee myös lisääntyneet naisharrastajamäärät. Muuttunut tilanne tulee mielenkiintoisella tavalla esiin teoksessa. Kuten olen aiemmin asiaa pohtinut, tulisi vesiurheilun naisnäkökulmaa tutkia paremmin, sillä vallitseva tulkinta tällä hetkellä saattaa olla hieman vinoutunut. Pentti on mielekkäästi omalta osaltaan näkökulmaa aavistuksen oikonut.

Naantalin Seudun Meripelastajat ry 50 vuotta – Tarinallinen historiikki on oiva perushistoriikki, joka kokoaa yhteen kansiin yhdistyksen 50-vuotisen taipaleen. Kirja sisältää oivia tarinoita meripelastuksen lähihistoriasta, vaikka syvemmälle olisi voinut sukeltaa. Historiikiksi kirja ylittää perinteisen juhlateoksen, sillä se on samaan aikaan helppo lukuinen, mutta suppeudestaan huolimatta varsin mielenkiintoinen. Historiikeille perinteistä luettelomaisuutta on vähän. Teos toimii oivallisesti tehtävässään historiikkina, mutta myös käyntikorttina seuralaisille ja seuraan liittyville. Kirjan luettuaan Naantalin seudun meripelastustoimintaa on helpompi lähestyä.

Kirjaa voi tiedustella suoraan seuralta tai Naantalin kaupungintalon INFO-pisteestä, Käsityöläiskatu 2, Naantali.

Seuran internetsivut löytyvät osoitteesta: https://sites.google.com/site/naantalinmeripelastajat/home 

Postia Manner-Euroopasta: Le Requin – Une légende, d'hier à aujourd'hui

Pienen hiljaiselon jälkeen on hyvä aloittaa kirjoittaminen kertomalla pienestä yllätyksestä, joka odotti minua tänään postilaatikossa. Posti oli Ranskasta asti kiikuttanut minulle kirjan nimeltä Le Requin – Une légende, d'hier à aujourd'hui. Teos on kertomus Hai-veneen historiasta Ranskassa.

Yllätys oli mieluinen, sillä olin odottanut kirjaa sen ilmestymisestä saakka. Olin innokas näkemään ensimmäisen ulkomaisen teoksen, jonka tekemiseen olin osallistunut. Oma työpanokseni teoksen julkaisun kannalta oli hyvin minimaalinen, mutta huhut kirjan muusta sisällöstä olivat niin kutkuttavia, että en ollut pysyä nahoissani.

Le Requin -historia julkaistiin Ranskassa joulun alla järjestettävien Pariisin venemessujen yhteydessä. Kirja sisältää 200 kuvitettua sivua tekstin kera ja nimensä mukaisesti se kertoo Hai-veneluokan historian Ranskassa näihin päiviin saakka. Kooltaan kirja on 260*260 mm. Teos on kirjoitettu ranskaksi ja näin ollen teos vaatii lukijaltaan hieman kielitaitoa. Sen lukemisen voi ottaa myös haasteena kehittää omaa kielitaitoaan. Ottaen huomioon, että kirja on runsaasti kuvitettu, ei luku-urakka ole kohtuuton.

L'Association Française de Propriétaires de Requin -yhdistyksen julkaisema ja Philippe Petit-Jeanin ja Olivier Charmetin kirjoittama kirja on ranskalaisen purjehdushistorian lisäksi mielenkiintoinen avaus suomalaisesta purjehdushistoriasta ulkomailla. Harvalla suomalaisella veneluokalla on yhtä mielenkiintoinen tarina maailman merillä. Mikäli kiinnostuit teoksesta ja haluat hankkia sen, sitä voi tiedustella itselleen olemalla yhteydessä Philippe Petit-Jeaniin ph.petit-jean (ät) wanadoo.fr . Palaan kirjan sisältöön myöhemmin siinä vaiheessa, kun olen sen lukenut auttavalla kouluranskallani.

L'AFPR:n sivut löytyvät tästä.

Kirjan kuvitusta: L-75 Hawaij lähdössä kohti kilparataa Airistolla. Kuva: Kaija Ekholmin perhealbumi.

Mitä tein tänään? – Projektitutkijan arkipäivää: NPS:n kiertopalkintojen inventointia

Presidentti Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittaman Tasavallan presidentin -kiertopalkinnon emaloitu Suomen vaakuna. Palkinnon toisella puolella on kuvattu Suomen valtiolippu vaakunoineen.

Naantalin Purjehdusseura ry. järjestää lauantaina 28.11.2015 Joulumetsä-tapahtuman Lammasluodossa yhdessä alueen Lionsien, partiolippukunta Naantalin Sinisten ja Naantalin Seudun Meripelastajat ry:n kanssa. Tarkoituksena on, että NPS:n toimistolla on samaan aikaan mikropopup-näyttely, jossa esitellään seuran satavuotista historiaa.

Näyttelyn järjestäminen tarjosi hyvän mahdollisuuden inventoida seuran omaisuutta. Tulevan historiateoksen lähteet eivät koostu ainoastaan teksti- tai kuvalähteistä, vaan purjehdusseurojen vanhat esineet toimivat myös materiaalina historiankirjoitukselle.

Kuten monilla muillakin pursiseuroilla, myös Naantalin Purjehdusseuralla on aikojen saatossa ollut merkittävä määrä kiertopalkintoja. Niiden kaiverrukset kertovat, kuka kukin on Suomen purjehdushistoriassa. Olen käsitellyt palkintojen tematiikkaa useammassa artikkelissa, joten en mene tässä kirjoituksessa sen syvemmälle trofeiden problematiikkaan.

Näyttelyä rakentaessani kävin läpi seuralla olemassa olevat kiertopalkinnot ja muut arvoesineet. Huomattavaa oli, että suurin osa palkinnoista oli varsin nuoria seuran ikään nähden. Tämä herätti kysymyksiä. Minne olivat päätyneet kuuluisat presidentien kiertopalkinnot sekä Naantali-pokaali?

Aikanaan kiertopalkinnot jakautuivat kahteen eri kategoriaan, ainaisesti kiertäviin ja kolmella tai viidellä voitolla omaksi saataviin pokaaleihin. Tämän lisäksi purjehduskilpailuissa saattoi olla varsin komeita pokaaleja, jotka sai regatan voitolla heti omakseen. Ensimmäiseksi mainittua kategoriaa edustavat esimerkiksi tavoiteltu America's Cup ja suomalainen lähes yhtä vanha Sinebrychoff-pokaali. Molempien tarkoituksena on edistää kilpapurjehdusta ja veneenrakennustaitoa.

Naantalin palkinnot lukeutuvat lähes poikkeuksetta jälkimmäiseen kategoriaan ja niiden tarkoituksena oli herättää mielenkiintoa itse purjehduskilpailuja kohtaan purjehtijoiden piirissä. Monista pokaaleista tulikin hyvin tavoiteltuja. Hieman säännöistä riippuen pokaalin sai kun sama vene tai miehistö oli voittanut pokaalin kolme tai viisi kertaa. Usein pokaalien voittaminen osoittautui työksi ja tuskaksi. Osa 1900-luvun alussa kiertäneistä palkinnoista ovat jääneet kiertämään edelleen. Monista palkinnoista kehkeytyi jopa suuria seurojen välisiä riitoja, joissa protestikäsittelyt venyivät monivuotisiksi prosesseiksi.

Pienen etsinnän ja muutaman innokkaan NPS:läisen avustuksella löysimme muutamia vanhoja kiertopalkintoja, jotka olivat turvassa varmemmassa säilössä. Mukana olivat mm. ennestään allekirjoittaneelle tuntematon tasavallan presidentti Risto Rytin -kiertopalkinto ja kuuluisa Naantalin maapallo. Muutamalla puhelinsoitolla sain selville myös Urho Kekkosen kiertopalkinnon sijainnin, mutta edelleen jossain kaapinperällä kateissa olivat Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittama ensimmäinen tasavallan presidentin -kiertopalkinto sekä Naantali-pokaali vuodelta 1915 (Sic!).

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen lahjoitti Naantalin Purjehdusseuralle uuden kiertopalkinnon 29.7.1961. Luovutus tapahtui Kultarannassa pidetyn vastaanoton yhteydessä. Kuvassa: Martin Likitalo (vasemmalla), Urho Kekkonen, Leif Karlsson, Olavi Näsänen ja Tauno Viljanen. Kuva: NPS/Raimo Likitalon arkisto. 

Asiakirjojen ja vuosikertomusten perusteella kakskakkonen Defyr olisi voittanut molemmat palkinnot vuonna 1938. Defyr oli ollut aikanaan Åbo Segelklubbin rekisterissä, jonka jälkeen sen omistajahistoria on tiedossa vaihtelevasti. Mielessäni en pidätellyt suuria toiveita palkintojen löytymiselle, koska ÅSK oli lopetettu ja yhdistetty Airisto Segelsällkapiin 1970-luvun puolessa välissä ja aikaa oli kulunut jo tovin palkintojen päätymisestä Defyr-konsortion haltuun.

Onnea oli kuitenkin matkassa, sillä keskustellessani Airisto Segelsällkapin kommodori Markus Blomqvistin kanssa kuulin, että palkinto olivat ASS:n hallussa. Samalla selvisi, että myös Naantali-pokaali olisi heillä. Kuvan nähtyäni olin jo varma löydöstä. Ainoastaan Naantali-pokaalin jalustaa ei ollut kuvasta, mutta vaakunasta ei voinut erehtyä.

Airisto Segelsällskapin haltuun päätyneitä kieropalkintoja vasemmalta oikealle: AWS-Pokal 1899, Nådendals Pokalen, Republikens Pokal, AWS Damernas pokal ja Aura-pokalen. Kuva: Airisto Segelsällskap/MB

Hain pokaalit eilen mikropopup-näyttelyä varten ja luvassa oli vielä suurempi yllätys: Naantali-pokaalin jalusta oli löytynyt. Yhdessä hopeaisen koristeosan kanssa palkinto oli täsmälleen alkuperäisen luonnoksen mukainen. Mustaksi maalattu puinen jalusta oli täynnä kaiverrettuja laattoja, joissa vilisi legendaaristen veneiden nimiä. Palkinnon olivat vuosien varrella voittaneet Defyr, Manito, Kismet, Lempo, Kyllikki (Sic!), Gunn... Palkinto oli päätynyt vuosien varrella niin ASS:n, TPS:n, NPS:n, ÅSK:n, SPS:n, NSS:n haltuun.

Palkinnot ja muuta NPS:n historiaa on nähtävissä huomenna 28.11.2015 Naantalin Lammasluodossa klo 10–15 Naantalin Purjehdusseuran toimistolla. Jos joku blogin lukijoista tietää vielä enemmän NPS:n liikkeelle laskemista kiertopalkinnoista, olisin asiasta kiinnostunut. Esimerkiksi Mauno Koiviston lahjoittaman kiertopalkinnon olinpaikkaa ei tiedetä. Lisäksi alla olevan kuvan kiertopalkintojen kaikkia nimiä ja sijainteja ei tunneta. Lisätiedot ja yhteydenotot voi tehdä sähköpostilla osoitteeseen etu.sukunimi@utu.fi .

Naantalin Purjehdusseuran kommodori C. G. Holmberg kuvassa kiertopalkintojen kanssa. Ainoastaan Naantalin maapallo on tunnistettu. Laitimmaisena oikealla saattaa olla Naantalin pokaalin myöhemmin teetetty kopio. C. G. Holmberg toimi NPS:n kommodorina 1941–1950.

Tasavallan presidentti Mauno Koivisto luovuttaa uuden kiertopalkinnon Naantalin Purjehdusseuran hallitukselle Kultarannassa. Presidenttiä kättelemässä NPS:n kommodori Olli Vahtera (kommdorina vuodet 1983–1989). Kuva: NPS/Jukka Viljanen.

Presidentti Svinhufvudin vuonna 1932 lahjoittaman Tasavallan presidentin -kiertopalkinnon kääntöpuoli, jossa emaloitu Suomen valtiolippu vaakunoineen. 

Purjehdus elokuvissa: Meren kasvojen edessä – 1926

Kuvakaappaus Elonetin sivuilta löytyvästä katkelmasta.

Internet alkaa olemaan pullollaan mitä mielenkiintoisimpia valokuvia purjehdusurheilun menneisyydestä. Filmipätkiä ja elokuvia on muutamia. Enimmäkseen liikkuvat otokset ovat ulkomailta, mutta onneksi varhaisia filmejä on säilynyt myös Suomesta. Pääosin tuotokset ovat dokumentaarisia otoksia, kuten Ylen elävästä arkistosta löytyvät katkelmat, mutta myös fiktiivisiä elokuvia on olemassa.

Yksi ensimmäisistä lienee Teuvo Purjon ohjaama kauhuelementtejä sisältävä mykkädraama Meren kasvojen edessä vuodelta 1926. Elokuva perustuu Arvid Mörnen romaaniin Inför havets anlete vuodelta 1921. Elokuvan ensi-ilta oli 31. lokakuuta 1926 Helsingissä Capitol-teatterissa. Meren kasvojen edessä oli aikanaan suosittu elokuva ja sitä esitettiin myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Elokuva oli myös ensimmäinen Oy Komedia Filmi Ab:n julkaisema elokuva.

Meren kasvojen edessä -elokuvassa purjehdusretkellä olevat ylioppilaat Kristoffer (Urho Seppälä), Pentti (Kaarlo Kytö) ja Lasse (Ilmari Unho) ankkuroivat veneensä pahamaineisen Hylkysaaren edustalle. Saarta verhoaa mysteeri ja pitkään vaiettu salaisuus. Tarina alkaa avautua, kun nuorukaiset vierailevat kylmäkiskoisen Hylkysaaren Paulin (Axel Slangus) ja hänen tyttärensä Henrikan (Heidi Blåfield-Korhonen) talossa.  Hylkysaareen arvoitus ei jätä Kristofferia rauhaan, joten nuorukainen päättää jäädä kesäksi selvittämään sen pitkään vaiettuja tapahtumia.

Purjehtijat saapuvat Hylkysaaren valkamaan. Kuvakaappaus Elonetin sivuilta löytyvästä kakelmasta.

Erityisen hienoksi elokuvan tekee sen autenttiset purjehduskohtaukset ja saariston maisemat. Mielenkiintoista on, että nuoret miehet nauttivat saariston helmassa railakkaasti alkoholia vaikka elokuvan tekoaikana oli voimassa kieltolaki. Alkoholin nauttiminen 1920-luvulla ei ollut kuitenkaan tavatonta purjehtijapiireissä, kuten olen aiemmassa blogikirjoituksessani "Pala purjehdushistoriaa: "Kyll kaffe o…" kirjoittanut. Voiko elokuvan juopottelukohtauksia pitää kannanottona kieltolain puolesta tai vastaan, jää jokaisen katsojan tehtäväksi arvioida.

Elokuvan säilyminen jälkipolville on pieni ihme, sillä ainuttakaan kokonaista esityskopiota ei ollut säilynyt. Nyttemmin elokuvasta on restauroitu uusi kopio, jonka pohjana käytettiin useampaa lähtömateriaalia. Koska elokuvan alkuperäiskäsikirjoitusta ei ollut säilynyt, eikä alkuperäismateriaali ollut aikajärjestyksessä, käytettiin kopion tekemisessä hyväksi Mörnen romaania. Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa vuonna 2014 toteutetun restauroinnin tuloksena elokuvasta on olemassa huippulaatuinen digitoitu esityskappale.

Elokuvasta löytyy katkelma ja kuvia Elonetin sivuilta. Lisätietoa elokuvasta löytyy ohessa olevista lähteistä.

Blogikirjoituksen lähteenä on käytetty seuraavia sivustoja:

Meren kasvojen edessä (1926) – Elonet kansallisfilmografia

Meren kasvojen edessä (1926) – Kavi, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti

Meren kasvojen edessä – Mykkäelokuvasivusto

Meren kasvojen edessä – Wikipedia

Nuoret ylioppilaat nauttivat lasillisen elvyttävää virvoiketta. Kuvakaappaus Elonetin sivuilta löytyvästä katkelmasta.